Jan Woudstra:

Lyhennelmä

Hyvin pieni osa kaikista puistosta ja puutarhoista toimii ikään kuin välittäjinä menneisyyden ja meidän historiakäsityk-semme välillä, tai antaa meille perustaa menneiden yhteiskuntien, niiden asenteiden, intohimojen tai saavutusten ymmärtämiselle. Vain harvoin voimme kokea historialliset puistot ja puutarhat huippukunnossaan ja kaikkien kohdalla tulevat erilaiset muutoksia ohjaavat säilyttämistoimet tarpeellisiksi. Maisemia säilytettäessä ei koskaan voida estää muutosta, vaikka ääritapauksissa saatetaankin käyttää "säilytä se sellaisena kuin se on" –filosofiaa. Elävän rakennusmateriaalin käyttö, ulkoilmassa nopeasti tapahtuva rappeutuminen, äärettömän laaja materiaalivalikoima ja vaikeasti erotettavat kerrostumat aiheuttavat sen, että säilyttämisessä olisi otettava käyttöön holistinen ja harkittu, kaikki puolet esiintuova lähestymistapa. Rakennuksille ja taideteoksille on kehitetty restaurointifilosofia ja yleisesti hyväksytyt standardit, mutta puistoilta ja puutarhoilta ne puuttuvat, vaikka kansainvälisiä ohjeita onkin luotu (esim. Firenzen julistus vuodelta 1980). Julistuksessa käsitellään restauroinnin tavoitteita, ajankohtaisia trendejä ja joitakin suosituksia säilyttämisprosessin kannalta tärkeistä asioista.

Historiallisen arvon keskeinen osa on se informaatio, mikä vanhoihin historiallisiin aiheisiin ja materiaaleihin sisältyy. Ne ovat välittömiä menneisyyden ja alkuperäisen suunnitelman luonteen todisteita. Hyvän ylläpidon seurauksena nämä säilyvät ja samanlaisen ylläpidon jatkaminen turvaa arvokkaiden piirteiden säilymisen myös tuleville sukupolville. Siksi säilyttämisessä kannetaan huolta materiaalien aitoudesta, käsityötaidoista, suunnittelusta ja ympäristöstä. Siinä pyritään varmistamaan, että kaikki tärkeä informaatio kerätään ennen kuin se katoaa tai muuttuu. Aina pyritään pidentämään rappeutumisaikaa ja välttämään ajallisia väärennöksiä – ei siis tehdä muutoksista vanhempia kuin ne ovat. Tärkeysjär-jestys on: ensin suojataan aidot historialliset kerrostumat, sitten inventoidaan ne ja sitten toimitaan niiden säilyttämiseksi.

Nykyisin sanaa restaurointi käytetään melko laajassa mielessä: säilyttävien toimenpiteiden lisäksi siihen liitetään myös sellaisia toimenpiteitä, jotka tuovat vanhan sekaan jotakin uutta (esim. vanhan tyylin mukaisia rakennelmia tai rekonstruktioita) tai noudattavat "vanhaa henkeä" (esim. vanhan suunnitelman uudelleen toteutus nykysuunnittelijan käsityksen mukaan) ja luodaan eri aikakausien tyylisiä uusia puutarhoja, jotka itse asiassa heijastavat oman aikamme käsitystä menneistä tyyleistä. On selvää, että tällaiset "ei-säilyttävät" toimenpiteet saattavat auttaa katsojaa ymmärtämään paikkaa paremmin, mutta että ne ovat epätarkkoja todellisen historian tulkkeja.

Iso-Britanniassa puistojen ja puutarhojen restauroinnin kehitys on ollut valtava viimeisten 20 vuoden aikana. Toisen maailmansodan jälkeen restaurointia hallitsi National Trust, mutta vuoden 1983 lakimuutoksen jälkeen uusi valtiollinen English Heritage laati historiallisten arvokkaiden puutarhojen ja puistojen rekisterin ja nousi tärkeimmäksi toimijaksi. Rekisteri on ollut tarpeen vuosien 1987 ja 1990 myrskytuhoja arvioitaessa. Avustusten vauhdittamana restaurointi saat-toi sen tietoihin nojautuen keskittyä tärkeiden piirteiden, esim. puukujien ja puuryhmien sekä vaurioituneiden patsaiden ja rakennelmien, korjaamiseen.

V. 1996 aloitettu kaupunkipuistojen ohjelma on nostanut esiin julkisten puistojen pitkäaikaiset laiminlyönnit ja ohjelman puitteissa on avustettu satoja alueita ja suunnitelmia. Niiltä edellytettiin etukäteen kohteen analysointia, suunnittelua ja kunnossapito-ohjelmaa, mikä on siirtänyt historiallisten kaupunkipuistojen suunnittelun painopistettä restauroinnista käyttäjien ja uusien käyttöjen pohdintoihin.

Cornwallissa sijaitseva Heliganin puutarha on hyvä esimerkki tämän ajan puutarhan ennallistamishankkeesta (The Lost Gardens of Heligan). Laajan julkisuuden avulla se tuli tutuksi lukemattomille uusille, aiemmin puutarhanhoidosta piittaamattomille kävijöille. Tavoitteena ei ollutkaan historiallisesti aito puutarha vaan suuren yleisön innostaminen puutarhan uudistamisprosessiin. Menettelytapa kopioitiin televisiosarjaan ja nyt monet uskovat, että samanlaisia rekonstruktioita voidaan tehdä yhdessä yössä. Toisaalta monet väittävät julkisuuden hyödyttävän kaikkia.

Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana puistoja ja puutarhoja on ryhdytty pitämään tärkeänä osana kulttuuriperintöä. Itse säilyttämistyössä on opittu inventoimaan ja laatimaan suunnitelmia. Restauroinnissa on nähtävissä monia eri lähestymistapoja. Ongelmallisia ovat ne korjaukset, joissa on mukana uusia osia. Ongelmat johtuvat usein historiatiedon ja vanhojen yksityiskohtien tunnistamisen puutteesta. Myöskään kunnossapito ei ole aina onnistunut, joitakin tärkeitä maisema-alueita on kunnostettu jo kahteen kertaan tänä aikana, mikä on johtanut aitojen osien ja arvojen häviämiseen. Hyvä säilyttäminen edellyttää aina pitkän tähtäimen kunnossapito-ohjelmaa ja sen toteuttajia, eikä restaurointi pitkien huoltamattomuuden jaksojen jälkeen tuota hyvä tulosta. Olisikin aika pohtia sopivan puutarha-alan koulutuksen kehittämistä restaurointeja ja arvokkaiden puutarhojen ylläpitoa varten. Hyviäkin esimerkkejä on, esimerkiksi National Trustin omistamissa puutarhoissa, niiden tehtäväksi jää näiden taitojen jatkuvuuden turvaaminen.