Mikkelin kaupunki

Mikkelin maakunta-arkiston kiinnostavimpia ja viehättävimpiä asiakirjoja on mikkeliläisen metsänhoitajan K.J. Ehnbergin Etelä-Siperiaan ja Pohjois-Mongoliaan tekemän tutkimusmatkan päiväkirja.
Karl Johan Ehnberg syntyi Mikkelissä 3.1.1861 lääninrahastonhoitajan Henrik Oskar Ehnbergin ja Sofia Elisabet Cederwarfin poikana. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Mikkelin lyseosta, opiskeli luonnontieteitä Helsingin yliopistossa ja suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1884. Hän valmistui metsähoitajaksi 1888 Evon metsäopistosta. Ehnberg kuoli Äyräpäässä 10.11.1920 ja haudattiin sukuhautaan Mikkelin vanhalle hautausmaalle.

Luonnontieteilijänä Ehnberg oli erikoistunut hyönteisiin ja erityisesti perhosiin. Hän tutki hyönteisiä Hämeessä, Vaasan läänissä sekä Venäjän ja Suomen Karjalassa. Ehnberg ja Rudolf Hammarström tekivät 1885 yliopiston myöntämän apurahan turvin tutkimusretken Etelä-Siperiaan ja Pohjois-Mongoliaan. Seuraavana vuonna Ehnberg matkusti tutkimusmatkalle Transbaikaliin Selenga-joen seudulle. Hän julkaisi matkoistaan ja havainnoistaan useita kirjoituksia mm. Societas pro Fauna et Flora Fennica -seuran julkaisuissa. Ehnbergin kuoleman jälkeen hänen laajat hyönteis- kasvi- ja eläinkokoelmansa päätyivät Turun Suomalaiselle yliopistolle. Hänen sisarensa Ingeborg Ehnberg lahjoitti tutkimusmatkan päivänkirjan vuonna 1957 Mikkelin maakunta-arkistolle.

Ehnbergin ja Hammarströmin tutkimusmatkan tarkoitus oli lisätä tietoutta hyönteisten maantieteellisestä levinneisyydestä ja kartuttaa yliopiston entomologisia kokoelmia. Etelä-Siperia ja Pohjois-Mongolia eivät olleet autonomian ajan suomalaiselle epätavallisia matkakohteita. Moni sotilas, hallintovirkamies, tiedemies ja pappi sai Siperiassa hyvän alun uralleen, kun Venäjän keisarikunta määrätietoisesti kehitti Aasian puoleisia alueitaan. Tavallista rahvastakin kulkeutui Siperiaan rangaistusvankeina ja vapaaehtoisina siirtolaisina. Siperiaa on kutsuttu Suomen tieteelliseksi voittomaaksi. Sen ja Mongolian rajamailla matkasi ja tutki terveytensä kaupalla lukuisia suomalaisia kielitieteilijöitä, arkeologeja, eläintieteilijöitä, maantieteilijöitä ja geologeja.
Ehnbergin kaksiosainen matkapäiväkirja on kirjoitettu ruotsiksi ja käsittää kaikkiaan 846 sivua. Hän kirjasi päivänkirjaansa kasvi-, hyönteis- ja lintuhavaintonsa, kuvaili eloisasti matkan kulkua, teki kunnon tutkimusmatkailijan tavoin tarkkoja havaintoja paikallisväestöstä, rakennuksista, kaupankäynnistä, karjanhoidosta, uskonnollisista tavoista ja muinaisjäännöksistä. Viehättävää ja erikoista päiväkirjassa on sen runsas kuvitus. Taitavana piirtäjänä Ehnberg kuvasi näkemänsä lyijy- ja värikynäpiirroksin ja kiinnitti päivänkirjan sivuille löytämiään kasveja.

Siperian matka alkoi Mikkelistä 15.5.1885. Matkatoverinsa Rudolf Hammarströmin Ehnberg tapasi Lappeenrannassa, josta matka jatkui junalla. Määränpää oli Minusinskin kaupunki ja piirikunta Etelä-Siperiassa. Matka Pietarin, Moskovan, Nizhni Novgorodin, Kasanin, Permin, Jekaterinburgin, Tujemenin, Tobolskin ja Tomskin kautta Minusinskiin kesti junalla, jokilaivoilla ja hevoskyydillä kuukauden. Permissä Ehnberg tapasi kaupungissa töissä olleen telegrafisti Myllerin, jolle hän vei terveisiä tämän Mikkelissä asuvalta veljeltä.

Ehnberg ja Hammarström olivat perillä Minuskinissa 21.6. ja asettuivat asumaan kaupungin postitaloon. Sieltä käsin he retkeilivät kasakka- ja tataarikylissä ja Verhne Suetukin suomalaissiirtolassa. He kävivät katsomassa hautakumpuja, kurgaaneja, joita M.A. Castren oli tutkinut 1840-luvulla. Tataariaroilta nuorukaiset suuntasivat Abakanin kaivos- ja tehdasyhdyskuntaan, josta he ratsastivat elokuun lopulla Sajan-vuorten yli sojoottien asuinalueelle Kiinan puolelle. Oppaaksi he palkkasivat sojoottia auttavasti puhuvan kasakan. Osan matkasta he tekivät venäläisten kauppiaiden karavaanien mukana ja majoittuivat niiden asemapaikoilla. Kiinassa he tutustuivat ratsain jurttakyliin ja luonnonoloihin.

Paluumatkalle Pohjois-Mongoliasta kumppanukset lähtivät syyskuun lopulla Jeniseitä pitkin. He saapuivat 8.10. Abakaniin,josta jatkoivat hevoskyydillä Minusinskiin. Siellä he luetteloivat luonnontieteellisen museon hyönteiskokoelmia ja hankkivat talvivaatteita kotimatkalle. Lumipeitteen vahvistuttua he pakkasivat ostamaansa rekeen matkatavaransa ja kasvi- ja hyönteislaatikkonsa ja lähtivät paluumatkalle. Kolmen viikon rekimatka päättyi Orenburgiin 15.12. Matkalla he levähtivät Omskissa ja tapasivat kaupungissa asuneita suomalaisia, mm. maantieteilijä J.G. Granön isän Johanneksen, joka toimi 1885 – 1891 ja 1902 – 1913 Siperian suomalaisten ja virolaisten pappina. Orenburgista matkalaiset jatkoivat junalla Moskovan kautta Pietariin ja sieltä edelleen 19.12. Suomeen. Ehnberg hyvästeli ystävänsä Simolan asemalla ja jatkoi Saimaan jäätietä pitkin Ristiinan kautta kotiin Mikkeliin.

Haluamme kuulla kuntalaisten ja kansalaisten mielipiteitä ja näkemyksiä alueen kulttuuriperinnöstä: mikä on tärkeää oman asuinseudun historiassa, perinteessä ja nykypäivän kulttuurissa? Mikä on muistamisen ja kertomisen arvoista? Mitkä paikat ja rakennukset ovat tärkeitä?

Ota osaa ja vaikuta, joko vastaamalla internet-kyselyymme ja/tai osallistumalla yleisötilaisuuksiin.

Anttolan koulukeskuksen auditoriossa ma 6.2. klo 18.00
Haukivuoren koulukeskuksen auditoriossa ti 7.2. klo 18.00
Otavan Opiston juhlasalissa ke 8.2. klo 18.00
Hirvensalmen kunnantalon valtuustosalissa ma 13.2. klo 18.00
Ristiinan koulukeskuksen auditoriossa (Setälä-Sali) to 23.2. klo 18.00
Mikkelin kaupunginkirjaston Mikkeli-salissa ti 6.3. klo 17.30

Euroopan ytimistä tai maailmanlaajuisesti tarkasteltuna Mikkelin seutu on kokonaisuudessaan maaseutua. Jäämme kauas EU:n kaupunkimääritelmästä, jonka mukaan mm. väestöntiheyden tulisi olla vähintään 500 asukasta neliökilometriä kohti. Historiallisesti kaupunkikulttuurimme on melko nuorta, Mikkeliä perustettaessa vuonna 1838 silloisen Suomen alueella oli 34 kaupunkia. Meitä määrittääkin pitkälle eteläsavolainen maaseutu, kaskikansa ja sen perintö.

Kaskiviljelyä on alueellamme harrastettu jo esihistoriallisista ajoista alkaen, ja se oli elinkeinoelämämme perusta vielä Mikkelin kaupungin perustamisen aikaankin. Meille tyypillinen oli ns. huuhtakaski, joka tehtiin havumetsään ja vaati useiden vuosien toimenpiteet. Monet savolaiset suku- ja paikannimet, kuten Kaskinen, Huhtanen, Huuhtanen, Pykäläinen, Rasiaho, Rasilainen juontavat juurensa kaskeamisen eri työvaiheisiin. Huuhtakaski oli tuottoisaa, ja uusi itänen lajike korpiruis maaperään soveltuvana mahdollisti savolaisasutuksen leviämisen 1300–1600 -luvuilla alkusijoiltaan Mikkelin seudulta pohjoiseen ja länteen.

Kaskikansa eli vaarakylissään ja yksittäisissä savupirteissään, söi pehmeää leipää ja kalaa, ja arvosti sukuyhteisöään. Satoa ja kotia suojelemaan käytettiin loitsuja ja taikoja, niiden erityisosaajana toimivat tietäjät. Uskomuskulttuurista kertovat esimerkiksi karsikko-alkuiset paikannimet, jotka ovat liittyneet vainajien viimeisiin matkoihin. Arkistoissa on myös hyvin paljon alueeltamme tallennettuja loitsuja.

Kaskeaminen väistyi lopullisesti 1900-luvun alussa tehokkaamman peltoviljelyn tieltä, ja maanviljely yhtenäistyi Suomessa mm. neuvontaorganisaatioiden syntymisen myötä. Eteläsavolaiset kiviset ja mäkiset pellot, vesistöt ja hajanaiset kylät antoivat kuitenkin edelleen viljelylle ja maaseudun elämälle omat ehtonsa, ja maalaismaisemallemme kasvonsa. Näitä tyypillisiä kulttuurimaisemia ja rakennettuja ympäristöjä on nostettu valtakunnallisesti ja maakunnallisesti merkittäviksi ympäristöiksi. Mukana ovat esim. Hirvensalmen Hämeenmäen ja Hurrilan mäenlakikylät, Ristiinan Pien-Toijola, sekä useita myllyjä ja yksittäistaloja. Mikkelin seudun listatuista kohteista suuri osa on maaseudulla.

Maaseutumme kantaa rikasta monikerroksista kulttuuriperintöä maisemissaan ja rakennuksissaan, nimistössä, tarinoissa, viljelyssä. Maaseutu on 1900-luvulla kokenut rajuja murroksia, ja muutos on käynnissä jatkuvasti. Kehittyvän maatalouden rinnalle on syntynyt uusia elinkeinoja, kuten tuotteiden jatkojalostusta, matkailua, jne. Maaseutu onkin paitsi menneiden ajanjaksojen perinnön kantaja, myös nykypäivän elinvoiman antaja.

Loppiaisaatto 72 vuotta sitten oli kylmä ja kirkas. Kaupunkilaiset kulkivat asioillaan, ja pienessä Mikkelissä vallitsi rauha – niin kuin nyt rauha voi olla kuukautta aiemmin sotaan joutuneessa maassa. Yhtäkkiä, varoittamatta, kaupungin ylle ilmestyi pommikoneita, ja pommeja alkoi pudota kaupungin keskustaan. Seurasi kuolemaa, tulipaloja, hävitystä ja pakenemista maaseudun suojiin.

Pommituksia kokivat muutkin Suomen kaupungit. Sodankäynnin ja sota-ajan kokemukset olivat samankaltaisia eri puolilla maata. Mikkelin sotavuosista erityisen teki päämajan sijoittuminen kaupunkiin. Mikkelin asema Suomen itsenäisyyden ajan sotien päämajakaupunkina on maassamme ainoa laatuaan ja kiistämätön.

Neuvostoliiton romahtaminen toi mukanaan uuden vapauden ilmapiirin myös Suomeen: keskustelu ja muistelu sota-ajasta, ihmisten tärkeäksi kokemista asioista, lakkautetuista Lotta Svärdistä ja suojeluskunnista tuli mahdolliseksi. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana talvisotaa ja jatkosotaa onkin käsitelty hyvin laajalti suomalaisessa yhteiskunnassa. Esille on tullut sodan nurjia puolia: esimerkiksi keskitysleirit Karjalassa tai omien teloitukset rintamalla. Usein päätöksenteko johti tänne Mikkeliin, päämajaan. Keskustelu ja muistaminen on ollut tarpeen yksilöiden ja yhteisöjen kannalta.

Mikkelin päämajahistorian muistaminen ja esitteleminen on osallistumista kansallisen kulttuuriperinnön vaalimiseen. Kulttuuriperintömme on samalla sekä paikallista että valtakunnallista. Vuosien kuluessa on selvitetty päämajan sijaintia ja toimintaa seudulla, viestikeskus Lokin toimintaa ja tutkittu päämajassa työskennelleitä naisia. Samalla Päämajamuseo on kerännyt merkittävän haastatteluaineiston, jolla on tulevaisuudessa aivan varmasti tutkimuksellista merkitystä.

Kiinnostuksen, tutkimuksen ja arvostuksen painopisteet vaihtelevat ajassa. Välillä ollaan kiinnostuneita yhteisöistä ja kollektiivisista aiheista, välillä yksilöistä. Päämajan kiinnostavin henkilö on ylipäällikkö Mannerheim, jonka elämäntarina taipuu moneksi: kuriton, isänsä hylkäämä poika, joka onnistui luomaan itselleen aseman kovassa kilpailussa Venäjän hovin ykköskaartissa. Tiedemies ja vakoilija, joka ratsasti läpi Aasian, ensimmäisen maailmansodan rintamakomentaja. Venäjän vallankumouksen jälkeen viraton kenraali, joka palasi kotimaahan. Sisällissodan ylipäällikkö, jolle ei ollut löytynyt tehtävää sodan jälkeen. Aristokraatti, joka tunsi syvää huolta Suomen kansan tulevaisuudesta. Vanhana miehenä sotaa käyvän nuoren valtion ylipäällikkö ja presidentti. Perheellinen, mutta samalla perheetön mies. Ikoni kansakunnan kaapin päällä.

Päämaja sijoitettiin Mikkeliin pyytämättä ja yllättäen, mutta siitä huolimatta meidän kannattaa kantaa tämä kulttuuriperintö, sillä sitä ei ole Suomessa muilla. Tänä iltana Mikkelin tuomiokirkossa järjestetään muisteluilta Mannerheim ja mikkeliläiset, jossa kaupunkilaisilla on mahdollisuus kertoa kokemuksiaan kohtaamisesta ylipäällikön kanssa.

Joulun alla postilaatikko pullistelee yltäkylläistä tunnelmaa luovia joulumainoksia. Voisi kuvitella, että reilut sata vuotta sitten joulunajan tarjonta oli huomattavasti niukempaa. Kaupungissa oli tuolloin alle 5000 asukasta, ja elintaso alle 5% nykyisestä. Katsaus Mikkelissä joulukuussa 1880-1900 –luvuilla ilmestyneisiin lehtiin paljastaa, että yllättävän samanlaiset asiat olivat pinnalla tuolloinkin. Palsta- ja mainostilaa saivat herkut, ylelliset lahjat, alkoholi, hyväntekeväisyys ja konsertit, mittakaava vain oli toinen kuin nyt.
1800-luvun lopulla oli yleistä järjestää liikkeissä erityisiä joulunäyttelyitä. Vilkkaimmin omiaan mainostivat Sandbergin kirjakauppa, kultaseppä Wahlgren ja A. Peurasen lelukauppa. Mikkelin käytetyin tukkuliike, nykyisellä Porrassalmenkadulla kirkkopuiston kohdalla sijainnut A. Westerholm mainosti näkyvästi tuotteitaan: ”Hajuvesiä, Saippuata, erittäin hienoja lajia, sekä puder’ia; Tuoreita Almerian viinirypäleitä, Saksan Omenia ja Pääronia; hummer, sardiner, anjovis, oikeata eidamer juustoa, marmelaadia; wiinejä ja punsseja myydään kannuittain ostettaissa 10% hinnan alennuksella, sherryä, madeiraa, tokayeria, arrakki punssia…” Kaupan oli tuttujen konvehtien, leivonnaisten ja vaatteiden lisäksi eksoottisia tuontitavaroita, mausteita ja kuivattuja hedelmiä. Jouluun pyrittiin jo tuolloin tuomaan tiettyä luksuksen tuntua, ja muoti vaikutti tarjontaan. Hopeiset silinterikellot ja kynttilänvarjostimet olivat aikansa toivelahjoja. Eri asia oli se, kenellä lopulta oli varaa hankkia näitä ylellisyystuotteita.

Rahvas osti madeiran sijaan olutta, jota mainostettiinkin paljon. Mikkelissä aloittaneesta oluttehtaasta uutisoitiin: ”Mitä uuden tehtaan tawaraan tulee oluwena, woimme siitä lausua että se on puhdasta, kirkasta ja hywänmakuista, maistuwaa wähemmän hartsin, tahi humalan wäkewälle kun täällä tähän asti käytetyt. Tähän nähden kieltämättä woittaa tarkoituksessaan edeltäjänsä”. Tämä herätti välittömästi loukkaantuneen vastineen vanhemman oluttehtaan tuotteiden kannattajissa: ”tuntuu kuin uutisen sepittäjällä ei ollenkaan olisi tuntiamakua, joten siis epäilemättä olisi ollut parempi ett’ei kynää kastella moiseen kyhäykseen.” Ne, joilla ei varaa ollut osto-olueen panivat sitä itse. Myös kiellettyä paloviinaa poltettiin. Nimismiehen haaviin jäikin ”kolme wiinapannua salapolttajilta, jotka korwen kainalossa oliwat tirahuttamassa wähän jouluwirwoketta”.

Kaupungin nouseva raittiusliike oli huolissaan joulunajan alkoholinkäytön mainonnasta ja yleisyydestä, ja julkaisi valistuskirjoituksia. ”Alkäämme hankkiko jouluwiinoja! Ääretöntä ruumiillista turmiota, ääretöntä henkistä ja siweellistä alentumista saattawat ne.” Varoittelulla lienee ollut sijansa, sillä1895 uutisten mukaan humalaiset olivat riehuneet joulukirkossa. Kallisarvoisen viljan käyttö paloviinaan oli myös arveluttavaa vuosisadan vaihteen katovuosina, jolloin moni näki nälkää. Huono-osaisimpien hyväksi erilaiset yhdistykset järjestivät hyväntekeväisyystapahtumia, iltamia ja näytelmiä. Myös kauppojen eteen oli laitettu keräyslaatikoita, kuten nykyäänkin.

Jo tuolloin oltiin myös huolissaan joulun sanoman katoamisesta kaupallisuuden alle. ”Ilojuhla, joulujuhla on jo owillamme. Puhtaus ja siisteys on walmiina huoneissamme. Lapset leikkii iloisina joululahjoistansa, mitä anteli heille kukin tuttawansa. Sydän sykkii rinnassani, kun ajattelen, kun olisin niin wiaton ja puhdas, kuin pieni lapsi, niin totta kyllä omistaisin oikean joululahjan terwetulleena ja syntyneenä. Mutta walitettawasti on ainakin itseni suhteen, ettei niin ole perin pohjin, waan se seisattuu ulkokuoren kaunistuksiin, ja elämänmuotoihin, waan oikea joululahja täyttäköön puuttuwaisuuteni!”

8.12.2011

Kustaa III:n hovitallimestari Adolf Fredrik Munck Mikkelin Rantakylästä.

Seikkailut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ylläpitämässä Kansallisbiografian tietokannassa (http://www.kansallisbiografia.fi/) marssittavat näkyviin mielenkiintoisia Mikkelin seudun kasvattien henkilöhistorioita. Meiltä on lähtenyt maailmalle merkittäviä tieteen, taiteen ja politiikan tekijöitä. Yksi kiinnostava joukko ovat aikansa kosmopoliitit, huippuvirkamiehet, jotka eivät aina säästyneet skandaaleiltakaan. Heistä tässä pari esimerkkiä.

Varhaisimpana Kansallisbiografiassa mainitaan 1600-luvun alussa vaikuttanut professori Michael Savonius. Mikkelin kirkkoherran poika opiskeli maisteriksi kuuluisassa Wittenbergin yliopistossa, nautti korkeista viroista Helsingissä ja Tarton yliopistossa ja edusti valtiopäivillä, mutta sortui kunnianloukkauksiin, käsirysyihin ja oikeudenkäynteihin niin, ettei häntä lopulta huolittu mihinkään hakemaansa virkaan, edes takaisin Mikkeliin. Merkittävä professori kuoli tuntemattomassa paikassa joskus 1600-luvun jälkipuoliskolla, mutta jätti jälkeensä kiinnostavaa kirjeenvaihtoa ja asiakirjoja.

Oma erityinen ryhmänsä ovat Mikkelin pitäjässä syntyneet ja kasvaneet Kustaa III ajan upseerit. Heistä mainittakoon vaikkapa velipuolet eversti Johan Henrik Hästesko (1741-1790) ja kenraaliluutnantti Georg Henrik Jägerhorn (1747-1826), jotka valitsivat eri puolet kapinassa kuningasta vastaan sillä seurauksella, että ensimmäinen teloitettiin ja jälkimmäinen nautti suurta arvostusta Tukholmassa.

Värikkäimmän upseerihistorian omaa kenties Mikkelin Rantakylässä 1749 syntynyt Adolf Fredrik Munck. Hän aloitti palveluksensa isänsä tavoin Mikkelissä Savon jalkaväkirykmentissä, mutta siirtyi kuninkaan hovin palvelukseen 1765, ja eteni eri viroissa nopeasti. Kustaa III:n suosikkina hän nousi kamarirevision puheenjohtajaksi ja hovitallimestariksi. Munckin loistelias ura hovissa kariutui kahteen skandaaliin: kysymykseen kruununperillisen isyydestä sekä seteliväärennöksestä. Munckia väitettiin prinssi Kustaa Adolfin todelliseksi isäksi, sillä Munck joutui varsin yksityiskohtaisesti auttamaan kuningasparia makuuhuoneessa, jotta kruununperillinen saataisiin alulle. Isyysväite todistettiin myöhemmin vääräksi, mutta 1788-1790 Venäjän sotaan liittyneen seteliväärennösjutun takia Munck joutui epäsuosioon, ja kuninkaan kuoltua erotetuksi kaikista viroistaan ja maanpakoon Pohjois-Italiaan, jossa hän kuoli 1831. Myös hänen veljensä Johan Henrik Munck teki merkittävän upseerinuran veljensä vanavedessä. Palkkioksi uskollisuudestaan Kustaan sodassa J.H. Munck nimitettiin Uudenmaan ja Hämeen läänin johtoon.

Kansainvälisissä seurapiireissä liikkuneita naisiakin meillä toki on, mutta he eivät ole Kansallisbiografiaan päässet. Mikkelistä ovat lähtöisin mm. Fjodor Dostojevskin anoppi Anna Maria Miltopaeus, sekä vauhdikkaat Pylkkäsen sisarukset Hilma ja Anna, jotka 1800-1900 –lukujen taitteessa seikkailivat mm. Ranskan vallan kabineteissa isänsä perinnön turvin. Heidän tarinansa ansaitsee kuitenkin aivan oman lukunsa.

Suomalaisesta kansanmusiikista puhuttaessa ensimmäisenä tulee mieleen kaustislainen pelimannimusiikki, kalevalainen laulu ja Värttinä. Missä on Etelä-Savo ja Mikkelin seutu? Emme ole missään määrin tunnettu kansanmusiikkipitäjä - ovatko esi-isämme ja äitimme olleet umpiepämusikaalista väkeä?

Musiikkia täällä on harrastettu maailman sivu, mutta syyt siihen miksi sitä on jäänyt suhteellisen vähän talteen jälkipolville, löytyvät 1800-luvun lopulta, jolloin suurin osa suomalaisesta perinnemusiikista on kerätty ja tallennettu. Keräystä organisoi pääosinSuomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS, perustettu 1831), jonka stipendiaatteina Mikkelin seudulla keräämisessä kunnostautuivat mm. urkuri E. Sivori ja myöhemmin arvostettu musiikkitieteen professori Ilmari Krohn.

Kansansävelmien keräämisen taustalla olivat sekä kansallisuusaate että taiteellinen periaate, joiden mukaan kerättävien sävelmien tuli olla ”alkuperäisiä ja kauniita”. Keräyksillä etsittiin ja rakennettiin ajan hengen mukaan ”aitoa suomalaisuutta”. Tulokset jäivät näin melko niukoiksi, ja osa keräelmistä jopa hävitettiin, koska niitä ei katsottu julkaisemisen arvoiseksi ”muukalaisen alkuperänsä” tai ”mitättömyytensä” takia. Tämä ajattelu selittää Mikkelin seudun vähäisen kansanmusiikin tunnettuuden. Esimerkiksi Savo-Karjalaisen Osakunnan kokoelman suurin osa, jossa Mikkelin seudun musiikkiakin oli, hävitettiin arvottomana. 1886 SKS asetti erityisen sävelkomitean seulomaan julkaistavaksi sopivat sävelet. Komitean punakynä ulottui esim. Ilmari Krohnin toimittamaan valtavaan n. 9000 kansansävelmää sisältävään Suomen Kansan Sävelmiä –teossarjaan, josta kaikki polkat ja masurkat sensuroitiin ”ala-arvosina”. Arkistojen kätköissä saattaa olla alueemme musiikkia enemmänkin, mutta julkaisuiksi asti se ei ole päässyt.

Miksi kansanmusiikkimme ei kelvannut? Keruuajankohtana meillä ei esiintynyt enää kalevalaista laulua, jonka katsottiin edustavan kaikista ylevintä suomalaisuutta. Toisaalta sijaintimme kahden voimakkaan musiikkitradition, länsisuomalaisen rekilauluperinteen ja karjalaisen moniäänisyyden välissä suhteellisen syrjässä aiheutti eräänlaisen väliinputoajan osan. Kuten muutkin vaikutukset, myös musiikilliset saapuivat tänne myöhään. Kun länsisuomalaiset lurittelivat viuluillaan ja klarineteillaan kiperiä polskia, soiteltiin Mikkelin metsissä vielä jouhikkoa ja paimentorvia. Toisaalta meillä oli elävä hengellisten sekä piiri- ja leikkilaulujen perinne, joista jälkimmäistä säveltäjä ja professori Ahti Sonninen luonnehtii ”raikkaaksi ja runsaan huumorin kyllästämäksi”. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tekstit ovat olleet paikoin rivojakin. Musiikkimme vanhanaikaisine soittimineen ja joskus sopimattomine sanoituksineen ei siis ollut ajassaan kovin mediaseksikästä.

Musiikkia sinällään meiltä ei siis ole puuttunut, ja käyttäjilleen se on ollut tärkeää. Se, mitä kokoelmiin päätyy ja säilyy kulttuuriperintönä, onkin aina arvolähtöisen valinnan tulos. Valinnat heijastavat aikansa henkeä, ja kertovat omaa kieltään yhteiskuntamme kulloisistakin asenteista.

kokoelma: Laulusävelmät II sivu: 1074 nimi: -

yleislaji: - muistiinpanija: E. Sivori

pitäjä: Ristiina

Sävelmän nuotit

sanat: Ei missään oo niin lysti olla, Kuin Mikkelin pillinkissä; Peli vinkuu ja tytöt sinkuu Täydessä tellinkissä.

Aikansa hittikappale vuodelta 1888 kertoo Mikkelin maankuulusta P.C. Billingin omistamasta ravintolasta. Suomen Kansan Sävelmiä -teossarja on digitoituna osoitteessa http://esavelmat.jyu.fi/

Mikkelin Mikkomarkkinat keräsivät jälleen runsaan joukon myyjiä, ostajia ja markkinahumun ihmettelijöitä Hallitustorille parin vuoden Kirkkopuisto-evakon jälkeen. Muikut ja rinkelit tekivät kauppansa, kuten ovat tehneet jo yli 200 vuoden ajan. Markkinoillamme on siis varsin pitkät perinteet. Mikkelin kirkonkylässä markkinoita alettiin järjestää virallisesti 1700-luvun loppupuoliskolla Naisvuoren ja Kirkkopuiston välisellä alueella sijainneella torilla. Kaupankäynti oli tuolloin sallittua vain kaupungeissa, ja markkinat olivat maaseudun ainoita tilaisuuksia, joissa talonpojat voivat myydä tuotteitaan ja kaupunkien kauppiaat hankkia niitä.

Mikkelissä järjestettyjen markkinoiden alkuvaiheessa nimenomaan Mikonpäivän tienoille sijoittuvat olivat itäisen Suomen alueella hyvin merkittävät ja kestivät monta päivää. Toiset markkinat olivat maaliskuussa, ja ne taas nousivat Suomen suurimmiksi kevätmarkkinoiksi Mikkelin kaupungin perustamisen (1838) jälkeen. Markkinoiden ajankohdat selittyvät talonpoikaisyhteiskunnan vuodenkierron rytmillä; sadonkorjuukausi ja palkollisten pestivuosi päättyi Mikonpäivään, joka oli myös merkittävä karjanoston ajankohta, maaliskuussa taas oli hevoskauppojen aika, ja maaseudun talonpojat hankkivat välineitä alkavaa kiireistä kevät- ja kesäkautta varten. Yksi alkuperäinen idea markkinoiden ajankohdan asettamisessa oli siis valita ajat, jolloin kansa parhaiten niille kotiaskareiltaan jouti. Vaikka aikakäsityksemme on sittemmin muuttunut, eivätkä agraarit askareet sido meistä suurinta osaa, on hienoa, että Maalis- ja Mikkomarkkinat ovat säilyttäneet paikkansa Mikkelin vuotuisessa ajankierrossa.

Mikkelin markkinoiden kulta-aika sijoittuu kaupungin perustamisen ja 1860-luvun lopun väliin. Tuolloin muutaman sadan hengen kaupunkiin kokoontui jopa 10 000 henkeä markkinaväkeä. Tungos oli valtava. Markkinoilla vaihtoivat omistajaa muun muassa hevoset, karja, vilja, voi, pellava ja hamppu, sekä venäläiset tuontitavarat. Merkittäviä olivat myös käsityöläisten tuotteet satuloista saviastioihin, vaatteet ja puuesineet, sekä tietenkin leivonnaiset, etunenässä viipurinrinkelit.

Markkinat olivat suuri ja odotettu juhla, joka keskeytti arkisen aherruksen pari kertaa vuodessa. Ne olivat tärkeä paitsi ostamisen ja myymisen paikka, myös uutisten ja kuulumisten vaihdon ja sosiaalisen kanssakäymisen paikka. Useimmille ihmisille markkinat olivat ainoa tapahtuma, jossa sai kosketuksen suoraan suureen maailmaan, tapasi muualta maasta tai jopa ulkomailta tulleita ihmisiä ja näki ja koki ihmeellisiä elämyksiä. Markkinoilla oli erilaisia silmänkääntäjiä, pillipiipareita ja ”ulkomaan eläviä”. Kun alkuperäinen kaupankäynnin merkitys vähentyi 1870-luvulta lähtien kulkuyhteyksien ja kaupungin kehittyessä, huvittelu valtasi yhä enemmän tilaa, mitä esivalta ja säätyläiset luonnollisesti paheksuivat. Aleksis Kivi kuvaa Seitsemässä veljeksessään Simeonin ja Eeron markkinareissua, jossa pojat kaupankäynnin sijaan tuhlasivat kaikki markkinarahansa ja aikansa ”vehnäpullaan, korttipeliin ja pöhnään”. Markkinoihin liittyikin paljon erilaisia lieveilmiöitä, erityisesti väkijuomien myynnin ja nauttimisen seurauksena. Mikkelin kaupungin omien virallisten kapakoitsijoiden ja viinanmyyjien lisäksi erilaiset salakapakoitsijat, kotipolttajat ja trokarit toivat oman värinsä markkinapäiviin. Korttiringit, tappelut, hevosvarkaudet ja muut häiriöt työllistivät poliisia ja markkinoiden ajaksi järjestystä valvomaan tulleita kasakoita. 1800-luvun lopulla rötöstelijät päätyivät putkaan, joka sijaitsi nykyisen Tuomiokirkon paikalla.

Nykyään markkinat ovat onneksi rauhallisempi tapahtuma. Kaupankäynnin paikkoja ja tapoja sekä huvittelumahdollisuuksia on tarjolla ympäri vuoden pilvin pimein, joten markkinoiden merkitys arkielämän katkaisijana on kadonnut. Kuitenkin markkinat tapahtumana pitävät yhä pintansa niin kaupankäynnin kuin sosiaalisen kanssakäymisen näyttämönä. Markkinat ovat muuttaneet keskusta-alueella sijaintiaan ja ulkoasuaan vuosisatojen saatossa, mutta yhä kaksi kertaa vuodessa ne tuovat oman leimansa Mikkeliin muutamaksi päiväksi. Kaupattavat tavarat ovat suurelta osin vaihtuneet, mutta edelleen vaatekauppiaat, käsityöläiset ja maalaisherkkujen myyjät täyttävät suuren osan myyntipaikoista, ja viipurinrinkeli lienee edelleen suosituin myyntiartikkeli. Uutena ilmiönä markkinoille ovat nyt saapuneet hollantilaiset ja englantilaiset juuston-, makkaran- ja makeistenmyyjät. Markkinat siis muuttuvat, mutta perinne elää muutosten kautta. Markkinat ovatkin varsinainen kulttuuriperinnön tiivistymä, jossa kohtaavat hienolla tavalla historia ja nykypäivä, maaseutu ja kaupunki, Etelä-Savo ja Eurooppa. Elävä markkinaperinne on Mikkelille mahtava voimavara.

Someenjärven maa- ja kotitalousnaiset kokeilevat röpörieskan valmistusta tulella. Kuva Marjo Särkkä-Tirkkonen.

Mitä yhteistä mahtaa olla ranskalaisten Roquefort-juustolla, italialaisten Prosciutto di Parma-kinkulla, kreikkalaisten Feta-juustolla ja suomalaisten Lapin Poron lihalla? Paljonkin, sillä kaikki nämä tuotteet ovat EU:n nimisuojajärjestelmän piirissä ja ns. suojattuja alkuperänimityksiä (SAN). Suojausjärjestelmiä on itse asiassa kolme erilaista. Näistä kaksi (SAN, SMM) suojaa tuotteen valmistamisen ja/ tai tuotannon sen perinteisellä maantieteellisellä alueella. Kolmas järjestelmä (APT) suojaa tuotteen perinteisen valmistusmenetelmän. Suomalaisista tuotteista SAN-suojaus on Lapin Puikulaperunalla, Lapin Poron lihalla, Lapin Poron kuivalihalla ja Lapin Poron kylmäsavulihalla, SMM-suojaus Kainuun Rönttösellä ja APT-suojaus Sahdilla, Kalakukolla ja Karjalanpiirakalla. Euroopan unionissa suojattuja tuotteita on tällä hetkellä reilusti yli tuhat ja määrä kasvaa tasaisesti koko ajan.

EU:n nimisuojajärjestelmän tuomaa lisäarvoa elintarvikkeille ei ole Suomessa hyödynnetty toistaiseksi kovin paljon. Suhteutettuna nimisuojattujen tuotteiden kokonaismäärään Suomen 8 tuotetta vaikuttaa suhteellisen vähäiseltä verrattuna esimerkiksi kärkipaikkaa pitävään Italiaan, jolla on 227 tuotetta. Tällä hetkellä varsin harvat tuottajat Suomessa käyttävät nimisuojamerkintää, vaikka se olisi mahdollistaja he olisivat siihen oikeutettuja. Tietoisuus järjestelmästä on puutteellista eivätkä tuottajat ole saaneet nimisuojatuotteistaan korkeampaa hintaa, mikä voi olla osasyy kiinnostuksen vähäisyyteen. Jakelukanavienvähyydenja tuotteiden marginaalisuuden vuoksi nimisuojajärjestelmä on myös suomalaisille kuluttajille vielä melko tuntematon. Vain Karjalanpiirakka ja Lapin puikulaperuna ovat päässeet kansallisiin jakelukanaviin, kun suurin osa nimisuojatuotteista on erikoisuuksia, joita myydään lähinnä omalla paikallisella alueellaan. Nimisuojamerkki nähdään kuitenkin laatumerkkinä ja ilahduttavanusein ulkomaiset matkailijat tunnistavat sen. Edellä mainitut tekijät ovat nousseet esiin haastatteluaineistosta, jota kerättiin Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin Mikkelin yksikön toteuttamassa ja maa- ja metsätalousministeriön osarahoittamassa tutkimuksessa EU:n nimisuojajärjestelmä tutuksi. Vastaavaa tutkimusta ei ole Suomessa aiemmin tehty.

EU:n nimisuojajärjestelmää elintarvikkeille hyödynnetään muissa EU- maissa laajasti mm. ruokamatkailussa. Maukas, ainutkertainen ja paikallinen ruoka sekä elintarvikkeet ovat keskeinen osa matkailuelämystä. Ruokamatkailun tärkeitä teemoja ovatkin paikallisuus, tuoreus, puhtaus, kausiluonteisuus, pienimuotoisuus, aitous sekä tarinat tuotteen takana. EU:n nimisuojajärjestelmän kautta kaikkia näitä asioita on mahdollista viestiä kuluttajille objektiivisesti ja tunnustetusti.
Ruoka on siis viestintää; se on osa alueen luomaa mielikuvaa ja brändiä asiakkaille. Nimisuojajärjestelmän avulla voidaan rakentaa alueen symbolista arvoa ja osoittaa, että ruoka on aidosti osa suomalaista ja paikallista kulttuuria. Nimisuojajärjestelmän uskotaan kasvattavan suosiotaan tulevaisuudessa ja uusia nimisuojatuotteita voisi löytyä esimerkiksi leipä- ja kalatuoteryhmistä. Meillä on täällä Etelä-Savossa esimerkiksi hieno erikoisuus, röpörieska, jolla voisi olla erinomaiset mahdollisuudet nimisuojan saamisessa. Ohrarieskan juuret nimittäin saattavat olla jäljitettävissä niinkin kauas kuin n. 1500 vuoden taakse Mikkelin Orijärveltä tehtyjen jyvälöydösten perusteella!

Ja mitä yhteistä siis karjalanpiirakalla ja mozzarella-juustolla olikaan? No ne ovat kumpikin aitoja perinteisiä tuotteita (APT), eli seuraavaksi voisi kokeillakin karjalanpiirakan päällä mozzarella-juustoa perinteisen munavoin ohella ja haukata palanen EU:n yhtenäisyyden kunniaksi.

Marjo Särkkä-Tirkkonen, Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti
Mona Turpeinen, Helsingin yliopisto, Maatalous - metsätieteellinen tiedekunta;Taloustieteen laitos/Elintarvike-ekonomia

Jo muinaiset roomalaiset – kuten usein on tapana sanoa – viettivät vuodenvaihdetta syksyllä, satokauden päätteeksi. Niin tekivät myös muinaiset suomalaiset, jotka totesivat ”Mikkeliltä nauriit kuoppaan ja akat uunille”. Sato oli korjattu, oli aika asettua sisätöihin ja talvenviettoon. Mutta sitä ennen piti juhlia.

Mikkelinpäivää vietetään arkkienkeli Mikaelin, soturienkelin ja saatanan voittajan kunniaksi. Katolisella ajalla päiväksi päätettiin 29.9., nykyinen Mikon nimipäivä. Luterilaisessa kalenterissa Mikkelinpäivä siirrettiin seuraavaan sunnuntaihin. Kirkolliset merkkipäivät asetettiin jonkin vanhan, traditionaalisen juhla-ajan kohdalle. Niin tehtiin Mikkelinpäivänkin kohdalla.

Mikkelinpäivässä yhdistyivät pakanallinen perinne ja kristillinen traditio. Sadonkorjuun jälkeen ruokavarastot olivat runsaimmillaan eikä syysjuhlan vietossa kitsasteltu. Sadonkorjuun juhlintaan on eri puolilla Eurooppaa kuulunut uhrieläimen teurastaminen. Meillä syysjuhlaan on kuulunut lammasateria, mikkelinpässi. Mikkelinpässi oli valittu lammaskatraasta jo hyvissä ajoin, ja sitä oli ruokittu tavallista paremmin. Itä-Suomessa Mikkelinpässiä ja lammaskaalia syötiin aina 1900-luvun alkupuolelle saakka.
Mikkelinpäivä oli vuoteen 1816 myös vuosipalvelijoiden vanha muuttopäivä. Sittemmin se siirtyi marraskuun alkuun. Muistona vanhasta perinteestä Mikkelissä pidettiin vielä 1920-luvulla pestuumarkkinoita, jolloin vuosipalvelijoiden kanssa pyrittiin tekemään uusia työsopimuksia.

Harvalla paikkakunnalla on omaa nimipäivää, ja vielä sellaista, johon liittyy perinteitä ja merkityksiä vaikka muille jakaa. Mikkeli, arkkienkeli Mikael, on tunnettu kristillisellä ja islamilaisella kulttuurialueella. Juhlat ja ateriat, joihin liittyy tarina, ovat kysyttyä tavaraa näinä tuotteistamisen päivinä. Mahdettaisiinkohan ensi syksynä Mikkelissä järjestää satokauden päättäjäisjuhlia, ja tarjota mikkelinpässiä useammallakin ruokalistalla?

Sain palautetta ja tarkennuspyynnön Haukivuoren varhaisvaiheista. Siispä tässä asiasta tarkemmin, perustuen ensi vuonna julkaistavaan Haukivuoren historiaan. Haukivuoren seurakunta niminen kirkkopitäjä perustettiin 1570-luvun alkupuolella, ja seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra Mathias Henrici asettui Haukivuoren kylään viimeistään vuonna 1574. Tuolloin elettiin Suomen ja Savon asuttamisen aikakautta. Uuteen seurakuntaan kuuluivat myöhemmät Haukivuoren, Pieksämäen, Jäppilän, Virtasalmen ja Suonenjoen pitäjät, lähes kokonaan Kangasniemi ja osia Hankasalmesta ja Rautalammista. Kovin pitkään uuden kirkkopitäjän keskus ei kuitenkaan Haukivuorella sijainnut, sillä jo muutamaa vuotta myöhemmin pappila oli siirretty Pieksämäen kylään. Vaikka Haukivuori oli tuolloin varakasta seutua ja sekä asutuksellisesti että liikenteellisesti rintamaita, oli sen sijainti uuden pitäjän etelälaidalla epätarkoituksenmukainen. Seurakunnan nimikin muuttui pian Pieksämäen seurakunnaksi.

Oman kirkon haukivuorelaiset saivat vuonna 1740. Oma pappi ja sitä myöden kappeliseurakunnan asema tulivat vuonna 1782 ja itsenäinen seurakunta ja kunta 1783.

Mikkelin seudun merkittävin muinaisjäänne sijaitsee Ristiinassa, Yöveden rannalla. Astuvansalmen kalliomaalaukset, kallio itsessään ja sen edustalta löytyneet meripihkaesineet muodostavat ainutlaatuisen kokonaisuuden, jonka kaltaista ei ole toista. Kuvat on maalattu noin 3 000–2 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Arkeologi Pekka Sarvas löysi Astuvansalmen kalliomaalaukset vuonna 1968. Ne osoittautuivat Pohjoismaiden suurimmiksi. Kuvia on yhteensä noin 65. Kuva-aiheita on useita: hirviä, ihmisiä, veneitä, kämmenenjälkiä sekä geometrisia kuvioita. Yleisin aihe on hirvi, mutta myös ihmishahmoja on lähes yhtä monta. Harvinaisia ovat kaksi naishahmoa, joista toisella on kädessään jousi. ”Astuvan Artemiiksi” ristitty hahmo on tulkittu jumaläidiksi, heimon kantaäidiksi tai hedelmällisyysriitteihin liittyväksi henkiolennoksi. Kolme sarvipäistä hahmoa on tulkittu shamaaneiksi. Veneaihe puolestaan muistuttaa Skandinaviassa pronssikautisen maanviljelyskulttuurin aurinkolaiva-aihetta. Kämmenen- ja/tai käpälänjälkien on tulkittu osoittavan paikan pyhyyttä. Niillä on voitu merkitä myös metsästäjien reviirien rajat.

Vaikka kalliomaalaukset itsessään ovat jo erityiset, niin vielä merkittävämmäksi Astuvansalmen paikkana tekee maalausten edustalta järven pohjasta löydetyt meripihkafiguurit. 1990-luvun alussa paikalla järjestettiin neljä järviarkeologista kaivausta, joissa yhdeksän ja yhdentoista metrin syvyydestä löytyi kolme ihmiskasvoista riipusta ja yksi karhunpääksi tulkittu esine.

Meripihka, kreikaksi elektron, oli kivikauden kultaa. Itämeren piiristä tunnetaan kivikaudelta ihmishahmoisia meripihkakoruja vain kymmenkunta, joista siis kolme on nostettu Astuvansalmen edustalta. Yhdessäkään muussa meripihkapalan litteää sivua ei ole käytetty profiilin kuvaamiseen. Astuvansalmen Ukko, Akka ja Poika ovat korkealaatuista meripihkaa, ja erittäin taidokasta käsityötä. Ne ovat tyyliltään hyvin yhtenäisiä ja mahdollisesti saman tekijän kädestä. Astuvan Karhu on myös harvinainen: Pohjois-Euroopasta tunnetaan kivikaudelta vain muutama karhunpääksi oletettu meripihkaesine. Balttilaisessa kivikautisessa aineistossa karhuaihetta on pidetty uskonnollismyyttisenä vielä enemmän kuin ihmisaihetta.

Maalaukset ja esineet yhdistettynä itse paikkaan, kallioon, jossa on selvästi nähtävissä ihmiskasvot, ovat antaneet aiheen uskoa, että kyseessä on ollut kauan käytössä ollut merkittävä luonnonpyhättö, kultti- ja uhripaikka. Löytöjen myötä on syntynyt kysymyksiä: ovatko taitavasti tehdyt meripihkaesineet mahdollisesti valmistettu paikanpäällä? Ovatko ne olleet amulettikoruja, joita on kannettu nahkahihnassa, vai mahdollisesti rituaalivaatteen koristeita, jumal- tai haltijaolentojen patsaiden osia vai mikä on ollut niiden käyttötarkoitus? Miten ne ovat joutuneet veteen? Onko ne uhrattu, vai onko tapahtunut onnettomuus ja vahinko? Miksi paikalta ei ole löytynyt kahta nuolenkärkeä enempää tavanomaista esineistöä? Ja ennen kaikkea kokonaisuus, mikä paikka tämä on ollut?

Paikallinen itsehallinto on suomalainen perinne, jonka juuret juontavat historiallisen ajan alkuun. Asukkaiden muodostaman paikallishallinnon perusyksikköjä olivat seurakunnat vuoteen 1865, jolloin ensimmäinen kunnallislaki siirsi maallisen hallinnon uusien hallinnollisten yksiköiden, kuntien, tehtäväksi. Sitä ennen yhteisön asioista päätti kirkkoherran johdolla pidetty pitäjänkokous. Kaupungeilla oli oma itsehallintonsa.

Savon ensimmäinen seurakunta oli Pähkinäsaaren rauhan asiakirjassa 1323 mainittu Savilahti. Vuonna 1442 siitä erotettiin Juva, johon kuului tuolloin myöhempi Kuopion lääni sekä Pieksämäen ja Savonlinnan seudut. Savilahden nimi muuttui 1600-luvun kuluessa Mikkeliksi. Ensimmäinen maininta on vuodelta 1604.

1600-luvun alkupuolella Mikkelin pitäjään kuuluivat myöhemmistä kunnista Anttola, Ristiina ja Hirvensalmi. Ristiinasta muodostettiin itsenäinen pitäjä vuonna 1649 ja Hirvensalmesta kappeliseurakunta 1650-luvulla. Itsenäinen seurakunta ja kunta Hirvensalmesta tuli kunnallislain säätämisen jälkeen vuonna 1867. Myös Anttolasta oli yritetty muodostaa omaa kappeliseurakuntaa 1600-luvulla, mutta kuningas Kaarle XI:n mukaan ”mikäli kaikki vaatisivat, että kirkkomatka ei saanut olla peninkulmaa pidempi, talonpoikien koko omaisuus kuluisi kirkkojen rakentamiseen ja pappien ylläpitoon”. Niinpä Anttolan kunta sai odottaa itsenäisyyttä vuoteen 1872.

Haukivuori oli 1500-luvun loppupuoliskolla seudun vauraimpia, ja niinpä Pieksämäen seurakuntaa perustettaessa pitäjän keskusta kaavailtiin sinne. Toisin kuitenkin kävi, ja itsenäinen kunta Haukivuoresta tuli vuonna 1873.

Mikkelin kaupunki perustettiin vuonna 1838. Taustalla oli Suomen sota, Suomen itsehallinnollisen suuriruhtinaskunnan muodostaminen ja liittäminen Venäjän keisarikuntaan (1809), sekä sitä seurannut Vanhan Suomen liittäminen (1812) puolestaan suuriruhtinaskuntaan. Läänijako tuli epätarkoituksenmukaiseksi, jonka seurauksena perustettiin vuonna 1831 Mikkelin lääni. Sen hallintokeskus, maaherran residenssi, sijoitettiin Mikkelin pitäjän kirkonkylään, johon perustettiin myös Mikkelin kaupunki. Kaupungin tarkoitus oli edistää takapajuiseksi katsotun alueen elinkeinoja.

Seurakuntien, pitäjien ja kuntien muodostaminen liittyi väestönkasvuun ja liikkumiseen. Kun asutus laajeni ja tiivistyi, tuli järkeväksi perustaa uusi seurakunta. Kirkossakäynti oli tärkeä asia, ja pitäjät pyrittiin muodostamaan siten, että niiden keskustaan, ”kirkolle”, olisi mahdollisimman helppo tai lyhyt matka kulkea pitäjän eri osista. Maallisten hallintoasioiden määrä alkoi kasvaa 1800-luvulla ja kirkon sisällä hengelliseen työhön ryhdyttiin kiinnittämään entistä enemmän huomiota. Väkiluku kasvoi edelleen merkittävästi. Tästä seurasi suuri uusien kuntien muodostamisaalto koko maassa. Mikkelin seudulla Anttolan ja Haukivuoren perustaminen liittyi tähän vaiheeseen.

1870-luvulla muodostunut kuntarakenne oli voimassa Mikkelin seudulla lähes 130 vuotta. Mikkelin kaupunki, maalaiskunta ja Anttola muodostivat vuoden 2001 alusta lähtien uuden Mikkelin kaupungin, johon Haukivuori liittyi vuonna 2007.

sanoivat opiskelijaryhmän jäsenet, kun heille esiteltiin Mikkelin seudun savolaismurretta. Useimmiten jokapäiväisessä kielenkäytössä Savon murre mielletäänkin pohjoissavolaisten kieleksi. Kuinka tässä näin on päässyt käymään, onhan Savon historiallinen ydinalue juuri täällä, Mikkelin seudulla, Suur-Savossa?

Hirvensalmelaissyntyinen Jyväskylän yliopiston suomen historian professori Aila Mielikäinen on tutkinut savolaismurteita. Hänen mukaansa Etelä-Savon murteet eroavat muista Savon murteista enemmän kuin Pohjois-Savon murteet naapureistaan. Kuopion ja Mikkelin seudun murteiden eroon ovat vaikuttaneet muun muassa taloudelliset yhteydet Pohjanlahdelle ja Suomenlahdelle. Kaakkois-murteiden vaikutus näkyy meillä vahvana. Aikoinaan esihistoriallisen ajan lopulla alue oli Novgorodin kauppaimperiumin pohjoisimpia turkiksenhankinta-alueita, ja myöhemmin Viipurin ja Pietarin vetovoima ylsi tänne saakka. Kulttuuriset ja taloudelliset yhteydet jättivät jälkensä kieleemme.

Hauska piirre on sekin, että Etelä-Savossa joka pitäjässä on oma murre, joskus jopa saman pitäjän kylien välillä. Vuonna 1890 tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että Mikkelin, Hirvensalmen ja Ristiinan pitäjillä on kaikilla oma kielimurteensa. Etelä-Savon ydinaluetta ovat Mielikäisen mukaan Mikkeli ja Ristiina, osittain Anttolakin. Kaikissa muissa pitäjissä kuuluu naapurimurteiden sävy selvemmin. Selitys löytyy sillekin: Mikkelissä ja Ristiinassa on seudun vanhin asutus, josta kertoo selkeä muinaisjäännösten keskittymä.

Nimet ovat meille merkityksellisiä, sillä niiden avulla erotumme toisistamme ja rakennamme identiteettiämme. On kulttuureita, joissa lapsilla on järjestysnumero nimenä tai kuten länsimaisissa kulttuureissa, nimet pohjaavat tavalla tai toisella kirkolliseen traditioon.

Paikannimet ovat pääsääntöisesti vanhoja. Paikannimitutkimuksen avulla on voitu tutkia esimerkiksi kielten tai elinkeinojen leviämistä. Mutta mistä ovat tulleet ja mitä tarkoittavat kuntiemme nimet?

Mikkeli (St. Michel) on saanut nimensä arkkienkeli, ylienkeli Mikaelin mukaan. Savon vanhimmassa pitäjässä ollut kirkko pyhitettiin arkkienkelille, ja 1600-luvulla nimeä ryhdyttiin käyttämään koko pitäjästä. Suomenkielinen Mikkeli ilmaantuu asiakirjoihin 1800-luvun alkupuolella. Sekä kristillinen että islamilainen kulttuuri tuntee arkkienkeli Mikaelin, jonka nimi on hepraa ja tarkoittaa ”hän, joka on jumalan kaltainen”. Mikael esiintyy Raamatussa viisi kertaa, sekä vanhassa että uudessa testamentissa. Hän on miehekäs soturienkeli, taivaallisten sotajoukkojen komentaja, joka käy taistoon lohikäärmettä vastaan. Enkeli Mikael on yksi kirkkotaiteen suosituimmista enkeliaiheista, ja yleensä hänet kuvataan soturinasuisena miekka kädessään. Toisinaan Mikaelilla on kädessään vaaka, ja toisinaan hän surmaa lohikäärmeen sijasta saatanaa.

Maallisempia nimiä edustavat Ristiina ja Anttola, josta jälkimmäinen on saanut nimensä alueen vanhimpien tunnettujen asukkaiden Anttosten mukaan. Ristiina puolestaan kantaa kreivi Pietari Brahen puolison, pitäjän perustamisen aikoihin kuolleen Kristina Katarina Stenbockin nimeä. Brahe oli Suomen kuvernöörinä 1600-luvun puolenvälin tienoilla. Hänen aikaansa muistellaan Suomen historiassa hyvänä aikana, ja edelleen sanonta jonkun tapahtumisesta ”kreivin aikaan” tarkoittaa hyvää asiaa ja ajankohtaa. Virallisesti kunnan nimenä on ollut suomenkielinen muoto vuodesta 1901 lähtien.

Eläimen nimen ovat saaneet Hirvensalmi ja Haukivuori. Hirvensalmen kunta sai nimensä alun perin samannimisestä kylästä, joka sijaitsee Liekunejärven ja Ryökäsveden välisen salmen tienoilla. Nimi kertoo hirvieläinten liikkeistä, mutta nimenannon täsmällisempi motiivi jäänee historian hämärään. Hirvensalmen nimeä on käytetty 1600-luvulta lähtien.

Haukivuoren nimen etymologia jäänee ikuisiksi ajoiksi tuntemattomaksi. Haukivuoren kylä on tunnettu 1560-luvulta lähtien, mutta selitykset esimerkiksi linnun pyydystämästä hauesta ja sen pudottamisesta Haukivuoren muodostavalle vuorelle lienee keksitty jälkikäteen. Nimen kirjoitusmuodon muuttumista – hauki olisikin ollut haukka – ei ole voitu osoittaa todeksi. Lähistöllä ei tiedetä myöskään olleen Haukivesi-nimistä järveä, jonka perusteella viereinen kohouma olisi voitu nimetä Haukivuoreksi. Mielikuvitukselle jää siis sijaa!

Mustikkarättänä, ohrarieska, savolaisvene, Tuukkalan kalmiston vainajat, Mikkelin markkinat, tori, Hirvensalmen terveleppäkuja, Astuvansalmen kalliomaalaukset, ”miä oon Mikkelistä ja meill’ o hineetä”, päämaja, nuotanveto ja rantakala, ravit, satama, laitumella laiduntava karja….

Kulttuuriperintö on nimensä mukaisesti jotakin perittyä, ja se liittyy kulttuuriimme. Se voi olla henkistä (kansanperinne, laulut, uskomustarinat, kaupunkitarinat, tapakulttuuri, kirjallisuus, kuvataide) tai aineellista, kuten esineitä ja kokoelmia (taidekokoelmat, museokokoelmat, arkistot) tai rakennuksia, maisemia ja muinaisjäännöksiä.

Kulttuuriperintö on henkisesti meille kaikille yhteistä, alueella eläneiden ja vaikuttaneiden ihmisten työn tuloksia. Se myös muuttuu ja elää ajassa, tämän päivän teot siirtyvät perintönä tulevaisuuden sukupolville. Kulttuuriperintö profiloi aluettamme ja rakentaa identiteettiämme. On mukava olla jostakin kotoisin!

Tässä blogissa kirjoitetaan Mikkelin seudun kulttuuriperinnöstä, isoista ja pienistä asioista. Taustalla on Mikkelin, Ristiinan ja Hirvensalmen yhteistyössä valmistelema Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma. Hanke saa EU-tukea ja se toteutetaan vuosina 2011–12.