Kehitysjohtaja Soile Kuitusen blogi

5.7.2010

Parisen viikkoa sitten herkuttelimme perheen kera juustoilla ja hyvällä leivällä. Juusto hankittiin paikallisesta lähiruokaan erikoistuneesta ihastuttavasta ravintolasta, leipä paikallisesta marketista.

Yllätys oli melkoinen kun katsoin missä leipä oli valmistettu. Puolassa!

Mikkelissä olen herännyt paikallistalouteen. Paikallistaloudesta on varmaan monta määritelmää. Pohjimmiltaan siinä on kyse paikallisten tuotteiden ja palveluiden käytöstä, vahvasta panostamisesta paikalliseen tuotantoon, kehitykseen ja uudistumiseen.

Pääkaupunkiseudulla espoolainen paikallistalous ei paljon hetkauttanut (ehkä siksi että Espoo ei oikein hahmottunut millään tavalla). Mikkeliläisyys sen sijaan on vahva paikallistalouden rakentaja. Meillä on uskomattomat luonnonvarat. Suomen puhtain ilma, puhtaat vedet, ekoläänihistoria rakentaa uskottavaa pohjaa ja perustaa paikallistaloudelle.

Paikallistalouden ytimessä on usko omaan tekemiseen ja osaamiseen. Ehkä tässä tuleekin suurin kompastuskivi. Onko meillä luottamusta siihen että osaamme?

Mikkelin kaupungin elinkeinostrategia ei sulje silmiään kehitykseltä. Pikemminkin se tähyää siihen että Mikkeli on Suomen ja maailmankin kartalla joissakin valituissa asioissa ainutkertainen, jopa paras. Ainutkertaisuutta tavoitellaan ympäristö- ja energia-asioissa, turvallisuudessa, palveluissa ja sähköisessä muistissa.

Strategian onnistuminen lunastetaan teoilla. Niitä tekoja voivat tehdä kaikki mikkeliläiset, paikallisesti ja Mikkelin ulkopuolella.

10.03.2010

Mikkelin kaupungin kehitysjohtajana olen saanut perehtyä minulle moniin kiinnostaviin ja vaikeisiinkin aihepiireihin. Yksi tällainen ilmiönä ja käsitteenä hyvin haastava asia on työhyvinvointi.

Työhyvinvointi koskettaa meitä kaikkia työtätekeviä. Arjessa asiaa ei välttämättä tule pohtineeksi – ainakaan silloin kun asiat ovat kohdallaan.

Työhyvinvointia olen Mikkelissä tarkastellut alan asiantuntijoiden kanssa. Lisäksi olen kahlannut läpi lukuisia kirjoja, lehtileikkeitä ja yrittänyt ymmärtää, mitä meillä Mikkelissä voitaisiin jatkossa tehdä henkilöstömme työhyvinvoinnin eteen.

Keskusteluissa ja kirjallisuudessakin tuntuu painottuvan se näkökulma, että työhyvinvointia luodaan eniten ja tehokkaimmin arjen työssä. Perehdyttäminen, hyvät palaverikäytännöt, kehityskeskustelujen käyttö sekä esimiesten alaisilleen antama palaute ja arvostus rakentavat työhyvinvointia.

Juhlapuheet eivät sen sijaan paljon auta, jos teot eivät puhu asian puolesta. Organisaation johdon on hyvä muistaa, että he toimivat myös työhyvinvointiasiassa esimerkkeinä. Jos johto ottaa työhyvinvoinnin vakavasti, välittyy tämä näkemys organisaation portailla alaspäin.

Innostavin ja tuorein - joskaan ei mitenkään ainutlaatuisen uusi - näkemys työhyvinvointiin tulee mielestäni eräästä yksityisestä firmasta. Kyseinen firma on konseptoinut menestystuotteen.

Kyse on mikropäätöksistä ja niihin valmentamisesta.

Kuulostaa omituiselta mutta on mitä arkipäiväisin asia. Mikropäätöksen tekee se työntekijä, joka jättää tietokoneen nurkkaan (tai työpaikalleen) säällisen työajan jälkeen. Mikropäätöksen tekee se työntekijä, joka osaa myös kieltäytyä kohtuuttomista pyynnöistä.

Onko tällaiseen mikropäätöksentekoon valmentaminen ihan huu-haata? Mielestäni ei. Esimerkiksi Nokiassa asiaan paneudutaan vakavasti, ja joukko esimiehiä käy valmennusta parhaillaan.

Mikropäätöksentekoon voi harjaantua kyllä myös ihan itse.

Mietipä itse, miten voit arkipäivän pienillä valinnoilla rakentaa omaa työhyvinvointiasi. Voisiko sähköpostien lukemisesta luopua kun on aika painua yöpuulle? Olisiko parempi keskittyä töistä palatessaan perheensä asioihin ja jättää sähköpostit ja puhelimeen vastaamiset?

Minä tein jo kaksi mikropäätöstä. Mikkelissä minulle on tullut paha tapa alkaa lukea sähköpostejani heti herättyäni (ja tällä tarkoitan todella sitä ajankohtaa jolloin saan silmäni auki). Toinen ilmeisen ikävä ja hyvinvointia alentava tapa on ollut se, että ränkkään puhelintani samalla kun lapseni pukee ulkovaatteita aamulla päälleen ja alkaa olla jo kiire päiväkotiin.

Päätökseni ovat että luovun aamuisesta sähköpostimylläkästä (pääsääntöisesti), ja laitan kännykän laukkuun siinä vaiheessa, kun aamutoimet on tehty ja on aika siirtyä päiväkotiin ja töihin.

Aamut ovat alkaneet tuntua mukavilta kun huomio ei hajoa vaan keskittyy olennaiseen.

18.02.2010

Mikkelistä saa maailman parasta maitokahvia, nykykielellä lattea. Tuo maailman paras kahvi tarjoillaan Akselin alakerran kahvilassa.

Miksi vaivautua kehumaan moista asiaa, niin arkipäiväistä hyödykettä kuin kahvia?

Luin juuri arkkitehdistä joka on kunnostautunut Suomen yhtenä johtavana arkkitehtuurin ja muotoilun uudistajana. Hänen mielestään ihmisen elämä on niin rajallinen, ettei sitä kannata tuhlata huonoon ruokaan, huonoihin huonekaluihin tai muuhun sellaiseen joka merkittävästi huonontaa arkipäivän elämää. Sillä arkipäivää on elämästä valtaosa.

Mikkelissä on todellinen vauhti päällä. Meillä on kauppakeskus joka palkittiin Suomen parhaana. Keskusta jatkaa uudistumistaan. Kohta voimme ylpeillä uudistuneella entistä vetovoimaisemmalla torilla ja kauppakeskuksella jossa valo siivilöityy lasikaton läpi.

Mikkelin kaupunkiorganisaatiossa eletään vahvaa kehittymisen aikakautta. Tuntuu siltä että moni asia on lähdössä todelliseen lentoon ja nousukiitoon.

Uudistuminen ja kehitys eivät tarkoita vanhan romuttamista. Viisas kehittäjä kaivaa olemassa olevasta ja menneisyydestä hyvät asiat esille ja vaalii niitä.

Tänään käynnistyi Mikkelin kulttuuriperintöohjelman laadinta. Ohjelman laadinta ansaitsee tekona hatunnoston. Se on osoitus siitä että menneisyydellä on merkitystä, ja se koetaan arvokkaaksi ja dokumentoimisen arvoiseksi.

Avausseminaarissa kuultiin myös että nykypäivänä marginaalisilta tuntuvat ilmiöt voivat olla tulevaisuuden arvokasta kulttuuriperintöä.

Ehkä tällainen asia voi olla myös Mikkelissä nautittu latte, maailman paras laatuaan, ja sen ympärille kietoutuva kahvilakulttuuri?

21.01.2010

Unkarilainen psykologi Mihalý Csíkszentmihályi esitteli joitakin vuosia sitten termin flow. Se tarkoittaa imua, jossa tekeminen vie tekijänsä mennessään. Aika ja paikka katoavat, ja ihminen tulee ikään kuin yhdeksi ja samaksi tekemisensä kanssa.

Työelämään sovellettuna flow tarkoittaa työn tekemistä niin että ajalla ja paikalla ei ole enää merkitystä. Ne katoavat. Flow edellyttää että on kiinnostusta, motivaatiota ja taitoja tehdä sitä mitä tekee.

Onko kuntatyössä tällaista imua? Voiko siinä päästä flow-tilaan?

Olen ollut nyt vajaat puolitoista vuotta töissä kuntasektorilla, siis kehitysjohtajan tehtävissä. En voi siis puhua syvällä kokemuksen rintaäänellä flowsta kunnassa mutta toisaalta väittäisin että jo tässä ajassa olen nähnyt ja kokenut paljon ja monipuolisesti työelämän arkea kunnassa.

Väittäisin että kuntatyössä on imua, ja siinä on sitä paljon enemmän kuin moni päältäpäin, ja etenkään ulkoapäin uskoisi. Kunnassa on kiinnostavia tehtäviä, ja tehtävien repertuaari on hämmentävänkin laaja. Kosketus arkeen säilyy väkisinkin. Se johtuu kunnan perustehtävästä. Kunnan tehtävänä on tuottaa hyvinvointia asukkailleen.

Kuntatyöllä on kuitenkin vakava imago-ongelma. Niin vakava että sen ääreen on pysähdyttävä.

Imago-ongelma on sekä sisäisesti että ulkoisesti tuotettu.

Sisäisesti tuotettu se on siinä mielessä että monissa kunnissa puhe omasta työnantajasta ja –paikasta uusintaa epäkiinnostavaa, epäpalkitsevaa kuvaa kuntatyöstä.

Rehellisyyden nimissä minun on tunnustettava että en ole tämän noin 15 vuoden työurani aikana koskaan ollut työyhteisössä, jossa on niin paljon ja voimallista negatiivisuutta ja kyynisyyttä. Toisaalta, enpä ole ollut työyhteisössäkään jossa on näin intohimoisesti mutta samalla myös terveesti työlleen ja kuntalaisten parhaalle omistautuneita yksilöitä!

Tunnettu organisaatiokehittäjä, Hunting Minds-yhtiön pääomistaja Helena Åhman toteaa kiinnostavasti eräässä lehtiartikkelissa negatiivisuudesta ja sen tuhoavasta voimasta: ”Negatiivisuus on aina asia, joka estää strategian toteutumista, sillä huono asenne varmistaa epäonnistumisen”.

Åhmanin mielestä jatkuvaan negatiivisuuteen pitää puuttua, varsinkin työyhteisössä.

Kuntatyössä strategian onnistuminen on vähintään yhtä tärkeää kuin strategian onnistuminen Nokiassa, Finnairilla tai Koneessa. Strategiassa on valittu ne asiat, joiden avulla organisaation odotetaan menestyvän. Jos asenne tähän tulevaisuuskuvaan on kielteinen, murentaa se pohjan pois – ei ainoastaan strategialta vaan koko organisaation menestymiseltä.

Kuntien ulkoinen imago-ongelma on osittain tietämättömyyden ja skeptisyyden tulosta. Siihenkin voidaan vaikuttaa. Vanhat luutuneet asenteet kuntakentän jähmettyneisyydestä, byrokraattisuudesta ja siitä, ettei kunnissa mitään tapahdu, tuntuvat aika kaukaisilta kun elää kuntasektorin murrosta ja hurjaa kehittymistä sisältäpäin.

Voi olla, että ennustettu työvoimapula ei toteudu kuten eräs suomalainen huippuasiantuntija Helsingin Sanomissa ennustaa. Siitä huolimatta kuntien olisi huolehdittava imagostaan ja houkuttelevuudestaan. Sekä sisältä että ulkoapäin.

23.12.2009

Vanha vuosi vetelee viimeisiään. On aika katsoa aikaa taaksepäin. Olen ollut Mikkelin kaupungilla töissä nyt vuoden ja kolmisen kuukautta. Tuntuu pidemmältä!

Mikkelissä olen viihtynyt loistavasti. Se ken väittää, että kuntakentällä on tylsää, puhuu palturia. Vauhtia ja vaaratilanteita piisaa.

Päätä on kieltämättä kylmännyt itsellänikin useamman kerran tämän vuoden aikana. En voi väittää, että kuntakenttään sukeltaminen olisi käynyt hetkessä tai kahdessa. Paljon on ollut haastetta ottaa kuntakentän toimintatapoja haltuun, ja ymmärtää miten asioita kannattaisi eteenpäin viedä. Onneksi mukana on ollut tulkkeja ja hyviä oppaita. Kiitän kaikesta saamastani tuesta, kannustuksesta sekä myötäelämisestä kehittämisen vaikealla polulla!

Olen monta kertaa todennut ääneen ja itsekseni, että ehdottomasti suurin ongelmani on kärsimättömyys. Siinä riittää opeteltavaa todennäköisesti loppuelämäksi.

Mikkelissä on aivan ainutlaatuinen tekemisen meininki. Puhutaan paljon siitä, että ihminen haluaa kuulua voittajajoukkueeseen. Jotenkin minusta tuntuu siltä että Mikkelissä ollaan nyt rakentamassa aivan ainutlaatuisia asioita, ja hyvällä porukalla ja tekemisen meiningillä. Se ei tarkoita että kaikki asiat olisivat kohdallaan ja että kehittämistyö voitaisiin lopettaa. Se tarkoittaa, että kehittymiselle on annettu mahdollisuuksia, ja tuloksia näkyy konkreettisesti ympärillämme.

Oheisen joulurunon kautta haluan toivottaa kollegoille Mikkelissä ja muualla, yhteistyökumppaneille ja kaikille kuntalaisille mitä parhainta Joulua ja ihanaa Uutta Vuotta 2010!

Salaisuus
Pienen salaisuuden muistaa lapsen äänen hehkusta.
Se on kuusen uusi, valkea kynttilä.
Se on äidin uusi piparkakkuohje.
Pienestä salaisuudesta tuntee joulupukin.

Salaisuus, viipyvä lumitähti,
kuiskaten toivoo pieniä hetkiä jouluun.

(Raila Karkkola)

23.11.2009

On loppuvuosi 1999. Helsingissä on märkää ja pimeää. Aivan liian pimeää monista jouluvaloista huolimatta.

Olen aloittanut uudessa työpaikassa, ja työmatka on pitkä. Varsinaisen työpäivän jälkeen jatkan päivää väitöskirjan viimeistelyn parissa. Työpäivät venyvät monesti alkuyöhön.

Kun vihdoin pääsen kotiin töistä, tunnen itseni niin väsyneeksi, etten osaa enkä oikein ymmärräkään tehdä mitään.

Minut pelastaa tuossa tilanteessa työyhteisö ja lähipiiri. Olen ensimmäistä kertaa sellaisessa työpaikassa, jossa tunnen, että minua ja osaamistani arvostetaan. Jollakin tavalla tunnen myös armon läsnäolon.

Ehkä se johtuu siitä, että työpaikalla on verraten paljon nuoria, uraansa vasta aloittelevia ihmisiä. Haemme suuntaa, etsimme itseämme, epäonnistummekin. Mutta se kaikki tuntuu sallitulta.

Olemme palanneet tuohon työpaikkaan ja työympäristöön monesti joidenkin entisten kollegoiden kanssa. Näissä keskusteluissa olemme olleet yksimielisiä siitä että jotakin aivan ainutlaatuista tuossa työpaikassa oli.

Oliko se sitä että olimme niin nuoria ja innostuneita? Vai oliko se työpaikka jossa oli armoa? 

* * *

Työelämän kurjistumisesta on puhuttu pitkään. Mitä tekemistä armolla on yhä raadollisemmaksi käyvän työelämän kanssa?

Työelämän haastavuus puskee otsikoista, se tulee vastaan yhä useamman työntekijän arjessa. Tutkijat ja kehittäjät samoin kuin työntekijät näyttävät olevan yksimielisiä siitä, että työelämässä on tapahtunut isoja muutoksia.

Monessakin suhteessa työelämä on muuttunut haastavammaksi, ja työn ja perhe- ja muun yksityiselämän yhteensovittaminen ei ole mutkatonta.

Elämästä on tullut työtä, ja työstä elämää.

Jotkut puhuvat työelämän jatkuvasta kurjistumisesta ja kuvaavat työyhteisöjä viidakkoina, joissa pätevät vahvimman lait.

Kaikesta tästä huolimatta lähes kaikki meistä ovat tai haluaisivat olla mukana työelämässä. Työ antaa meille perusturvaa ja mahdollistaa inhimillisen elämän. Inhimilliseen elämään kuuluu, että voimme rakentaa elinympäristöstämme meille viihtyisän, asua mukavasti ja turvallisesti, pysyä kunnossa, harrastaa, tavata läheisiämme.

Myös työelämään liittyy vahvasti sosiaalinen puoli. Useimmat meistä haluavat tuntea yhteenkuuluvuutta muiden ihmisten kanssa. Työpaikat ovat tässä ratkaisevassa roolissa.

Myös työpaikat ovat sosiaalisen kanssakäymisen ja yhteisöllisyyden paikkoja.

Ihmisen perustarpeet eivät ole vuosisatojen ja vuosituhansienkaan myötä muuttuneet olennaisesti. Ihmisellä on aina ollut, ja on edelleen, vahva tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi omana itsenään. Tämä tarkoittaa sitä että kaikilla meillä on arvo puutteinemme, vikoinemme, erehdyksinemme ja hairahduksinemme. 

Työyhteisön toimivuus edellyttää että sen jäsenten välille syntyy luottamus. Luottamusta ei synny ilman että työyhteisön jäsenet kokevat kelpaavansa omana itsenään.

Luottamus ei ole vain kauniilta kuulostava sana. Se on leipää ja voita työyhteisön arjessa. Se on liimapintaa ihmisten välillä. Sitä ei rakenneta juhlapuheissa vaan arjessa, työssä, ihmisten kohdatessa toisiaan.

Hyvässä työyhteisössä on armoa, väittää Antti Kylliäinen uudessa ”Armoa työhön”- teoksessaan. Antin kirjan keskeinen viesti on että työpaikoille tarvitaan armon kulttuuria. Armon kulttuuri tarkoittaa sitä että kykenemme antamaan anteeksi, itsellemme ja muille. Anteeksiantoa tarvitaan helpottamaan hankalien tunteiden käsittelyä. Tämä ei tarkoita sitä että viha, katkeruus ja kiukku pitäisi työntää työyhteisöstä syrjään, lakaista maton alle.

Antti Kylliäisen viesti on se, että tunteita pitää näyttää ja vihainenkin saa olla – mutta vihan tunteet pitäisi näyttää oikein. Hankalia tunteita tulisi kyetä käsittelemään. Ihmisten tulisi työyhteisöissään kyetä liikoja pelkäämättä ja ahdistumatta tekemään myös ne virheet jotka joka tapauksessa teemme, haluisimmepa tai emme.

Vihan tunteesta emme työyhteisöissäkään pääse eroon. Vihan tukahduttaminen vaatii energiaa. Vihan nieleminen myrkyttää ihmisen sielun, ja se myrkyttää myös työyhteisön ilmapiirin.

Armoa työhön-kirjassaan Kylliäinen viittaa Aristotelen näkemyksiin. Aristoteles on todennut, että ihmisen pitää osata vihastua, mutta myös antaa anteeksi. Vihastuminen on hyve silloin, kun vihastumme oikeasta asiasta oikealle ihmiselle oikeaan aikaan – ja kun vihamme sammuu koston tai rangaistuksen sijasta anteeksiantoon.

Aristotelen mielestä vihan näyttämistä ei pidä tehdä liikaa, vaan hyveellinen ihminen sammuttaa vihansa antamalla anteeksi.

Siinä, missä vihan tukahduttaminen vaarantaa terveyden ja sen vääränlainen purkaminen aiheuttaa säröjä ihmissuhteisiin, virheiden pelko sammuttaa tehokkaasti kaiken luovuuden. Näin analysoi Kylliäinen.

Olen jonkun verran kahlaillut läpi elämänhallinnan ja hyvinvoinnin oppikirjoja. Yksi viesti näistä kirjoista on minulle ollut anteeksiannon taito. Näyttää siltä että voidakseen hyvin ihmisen on kyettävä antamaan anteeksi, itselleen ja muille.

Isoista kriiseistä ja pettymyksistä tervehtymisen sanotaan alkaneen kun ihminen kykenee antamaan anteeksi. Antamaan anteeksi niille jotka ovat väärin tehneet. Antamaan anteeksi itselleen omasta erehtyväisyydestään, virheistään ja mokistaan, siitä että on toiminut tyhmästi ja ajattelemattomasti. Siitä että joskus oma etu on ajanut kirkkaasti ohi yhteisen edun.

Armonmukaisen työelämän rakentaminen ei ole yksinkertaista. Siinä työyhteisön on opittava uusia toimintatapoja, uudenlaista asennetta.

Tämä tarkoittaa Kylliäisen mielestä uuden asennon ja suhtautumistavan ottamista suhteessa virheiden tekemiseen, muutosvastarintaan, kapinahenkeen, päällekäyviin tunteisiin ja inhimillisiin heikkouksiin. Se vaatii sitä, että työpaikalla pysähdytään hetkeksi miettimään, miten ihmisiä pitää kohdella, ja toimitaan sen mukaan.

Mitä Kylliäisenkin peräänkuuluttamat armojohtaminen ja armon työyhteisöt sitten oikein ovat? Miten ne toimivat? Onko työyhteisöjen juhlallisesti julistauduttava tällaisiksi?

Armojohtaminen on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaista. Samoin on armon toteuttaminen työyhteisössä.

Se on sitä että hyväksymme toinen toisemme.

Se on sitä että voimme todeta mokien sattuessa: unohdetaan tämä.

Se on sitä että rohkaisemme työkavereita jatkamaan toteamalla: ”mennään tästä eteenpäin”.

Armo ei toteudu meistä ihmisistä riippumatta. Se toteutuu jos meissä ihmisissä on tahto armahtaa. Itsemme ja toisemme.

(Pidin tämän puheen Tuomasmessussa 22.11.2009 Mikkelin tuomiokirkossa. Puheessani hyödynsin paljon Antti Kylliäisen kirjaa ”Armoa työhön” )

06.11.2009

Taantumasta ei jää osattomaksi kukaan. Aamujunassa kuulin pienen katkelman tämän päivän Suomesta. Puhelinkeskustelua käytiin jonkun työyksikön ja joidenkin ihmisten elämästä. On pelottavaa miten arkinen puhelinsoitto voi sisältää niin dramaattisia viestejä. Tämä keskustelu kiertyi siihen kerrotaanko yrityksen jonkun toimipisteen työntekijöille lopettamisesta nyt vai myöhemmin. En päässyt selvyyteen, kumpaan vaihtoehtoon päädyttiin. Lopputulos kuitenkin oli selvillä. Joillekin ihmisille on tulossa potkut.

Meillä Mikkelissä suuria irtisanomisia ei ole ollut. Tämä johtuu pitkälti elinkeinorakenteestamme. Meillä on vähän suuria globaaleilla markkinoilla toimivia yrityksiä. Hallintokaupunkina Mikkelillä on myös merkittävä määrä hallinnon työpaikkoja. Nekään eivät tietenkään ole vaikeina aikoina turvattuja. Taantuma kohtelee tylysti myös julkista sektoria. Mikkeliin on saatu palvelukeskuksia ja joidenkin jo täällä olevien toiminta on laajentunut. Hallintokaupunki on myös vahvuus.

Mikkelissä on muutoinkin tapahtumassa asioita jotka ovat suuria ja merkityksellisiä. Ehkä emme itsekään ymmärrä miten suuri todellinen mutta myös psykologinen merkitys on sillä että kaupungin muutos realisoituu keskustassa, suoraan edessämme.

Keskustan kehittäminen ei ole ”vain” keskustan kehittämistä. Se on erinomainen esimerkki siitä että muutos on mahdollinen – myös Mikkelissä.

Kauppakeskus voi joidenkin mielestä olla lisä turhuuksien torilla. Minusta asia on juuri päinvastoin. Se, että Mikkelin keskustassa on kauppakeskus, on timanttinen juttu.

Kauppakeskus vetää puoleensa ihmisiä. Se on kohtaamisen, ilon ja naurun, ehkä joskus myös itkun, paikka. Siellä eri ikäiset kohtaavat toisiaan, nautiskellaan kahvia, seurataan ohi kulkevia, taivastellaan maailman menoa. Pikkutorin uudistaminen hykerryttää sekin. Kohta meillä on keskusta jossa voi oikeasti viettää aikaa, kesällä ja talvella.

Kävelin eilen aamulla ennen Akselin avajaisia maakuntaliittoon kokoukseen. Hymyilin. Mieleen palautui mukavia muistoja pääkaupunkiseudulta. Sen sijaan että olisin katseellani joutunut etsiskelemään kanssakulkijoita, jouduin väistelemään heitä.

Mikkeli kehittyy ja uudistuu. Se on mahtava juttu.

04.11.2009

Olen tainnut jo aiemmassakin blogissa kirjoittaa miten tärkeää on luottamus. Silloinen blogikirjoitus meni hävettävän akateemiseksi pyörittelyksi. Nyt taidan kirjoittaa henkilökohtaisemmalla otteella. 

Kirjoitin jo aiemmin miten tärkeää luottamus on, myös kaupungin kehittämisessä. Sanotaan että luottamuksen rakentuminen vie aikaa – mutta sen menettäminen vain hetken.

Luottamuksen myötä olen kokenut suurimmat pettymykset ja merkittävimmät ilon hetken Mikkelissä.

Karvaimpia pettymyksiä ovat olleet ne, joissa henkilöt, joihin olen uskonut ja luottanut, ovat kääntyneet minua vastaan. Olen yrittänyt ymmärtää taustoja ja asioiden ketjuja joiden kautta luottamus on murentunut. Inhimillinen elämä ei kuitenkaan aina ole järjellä selitettävissä. Tunteella se voi olla.

Luottamuksen menettäminen kirpaisee. Pahimmalta se tuntuu silloin, kun oma vilpitön pyrkimys yhteiseen hyvään ymmärretään tahallaan tai tahattomasti väärin.

Toisaalta ilahduttavinta Mikkelissä on ollut huomata miten luottamuksen häivähdys alkaa kasvaa ja kukoistaa. Näitä tilanteita on ollut, ja onnekseni paljon. Minulla on ollut ilo tutustua ja tavata, keskustella ja verkottua hyvin kiinnostavien, mukaansa tempaavien ihmisten kanssa. Olen vakuuttunut, että niissä on koettu luottamusta, puolin ja toisin. 

Kaupungin kehittämisessä yksilön merkitys on pieni mutta ei merkityksetön. Monet muistelevat edelleen Jyväskylän entistä kaupunginjohtajaa Pekka Kettusta. Kettunen oli kertoman mukaan valovoimainen visionääri, hengen nostattaja, taitava joukkojen mobilisoija. Mutta myös ristiriitainen persoona. Karismaattiset henkilöt eivät jätä kylmäksi!

Rakensiko Kettunen luottamusta Jyväkylään? Epäilemättä.

Savolaisuuteen sanotaan liittyvän mutkikkuus ja asioiden hidas eteneminen. Mitä se tarkoittaa luottamuksen rakentumisen kannalta? Syntyykö luottamus hitaasti - Savossa?

Itse väittäisin, ettei aika ole aina valttia luottamuksen rakentumisessa. Luottamus voi syntyä nopeasti esimerkiksi silloin, kun henkilön taustoista – vaikkapa osaamisesta – tiedetään, ja on vahva käsitys siitä että tämä tausta vaikuttaa myös nykyhetkeen ja nykyhetkessä.

Uusia ideoita, palveluita ja teknologioita synnyttävissä innovaatioverkostoissa ihmisten välisten suhteiden ei välttämättä tarvitse olla tiiviitä ja luottamuksen pitkällä juoksulla rakentunutta.

Voi riittää, että on hyviä ideoita ja ajatuksia – ja otetaan verkostoon lämmöllä vastaan.

Minä törmään usein siihen että olen liian nopea. Liian nopea halussani kehittää asioita. En ole kovin hyvä kärsivällisyydessä, vaikka kärsivällisesti sitä koetan opetella. Oion mutkia ja yritän perustella muutoksen tarvetta ja suuntaa paikoin liian yksioikoisesti.

Murentaako nopeus ja mutkien oikominen luottamusta? Ehkä, joissakin tapauksissa.

Mikkelissä mieleen palautuu monta kertaa rakas-ihana-kamala entinen kotikaupunki Turku. Turkua on helppo vihata, vaikeampaa rakastaa. Minä tein kumpaakin.

Turussa luottamuksen rakentuminen on työlästä. Uuteen ihmiseen tutustuminen on taitolaji, jossa vaaditaan lehmän hermoja. Kaikella kunnioituksella lehmiä kohtaan.

Turun ja Mikkelin vertaaminen toisiinsa voi tuntua järjettömältä. Savolaisten eduksi on laskettava aito uteliaisuus ja lämminhenkisyys. Minusta Mikkelissä otetaan uusia tulokkaita uteliaan ystävällisesti vastaan. Mutta syvällisempään tuttavuuteen, ystävyydestä puhumattakaan, tarvitaan pidempi polku.

*****************************************************************************

Olen tainnut kirjoittaa aiemminkin Mikael Jungnerista, Ylen toimitusjohtajasta. Hänestä ollaan montaa mieltä. Minä tunnustaudun avoimesti Jungner-faniksi. Jungnerin haastattelu ylen aamutelkkarissa kuukausia sitten oli yhtä ilotulitusta. Jungner on älyllinen, taitava keskustelija ja kiinnostava.

Jungner voi olla edellä aikaansa johtamiskäsityksessään. Se voi koitua hänen kohtalokseen. Mutta aika tulee näyttämään että hän on oikeassa. Tulevaisuuden johtaja uskaltaa olla kokonainen ihminen. Kokonaisessa ihmisessä on järki ja tunteet.

02.11.2009

Mikkelin kaupunki valmistelee parhaillaan elinkeinostrategiaa. Elinkeinostrategia on ehkä haastavin strategia minkä kunta voi tehdä. Miksi?

Elinkeinostrategia on joukko linjauksia ja konkreettisia toimenpiteitä joilla kaupunki aikoo edistää yritysten hyvinvointia, kasvua, uudistumista ja kehitystä.

Elinkeinopolitiikassa on kyse myös osaamisesta ja osaavasta työvoimasta. Mistä mikkeliläiset yritykset saavat osaavaa työvoimaa, millaista osaamista ne tarvitsevat toimintansa jatkuvaan kehittämiseen? Elinkeinopolitiikalla tulisi tukea myös osaamisen kehittymistä, tehokasta osaamisen siirtoa ja osaamistason nousua.

Mikkelin hartiat eivät yksin riitä takaamaan yritysten menestymistä. Ne ovat liian kapeat. Tarvitaan yhteistyötä ja kumppanuutta. Mikkelissä keskeisiä kumppaneita ovat TE-toimisto, Tekesin alueyksikkö, Finnvera, paikkakunnalla olevat koulutus- ja korkeakouluyksiköt.

Moni asia jää myös itsensä yritysten varaan. Kaupunki ei voi hengittää yritysten puolesta.

Toinen haaste on se miten Mikkeli kykenee rakentamaan elinkeinoympäristöstään niin houkuttelevan että tänne halutaan. Mikkelin pitää erottautua ja olla joissakin asioissa ja toimintatavoissa erinomainen, jopa paras.

Erottautuminen on taitolaji, myös strategian laadinnassa.

Olisi mukavaa todeta, että kaikki asiat ovat elinkeinoympäristössä yhtä tärkeitä. Tuetaan kaikkia ja edistetään kaikkia asioita elinkeinoelämässä. Siis siltä osin kuin ne ylipäätään Mikkelin kaupungin rooteliin kuuluvat.

Jos ei osata valita jotakin pois, ei kyse ole strategiasta. Strategia on valintoja, ja valitseminen tarkoittaa väistämättä sitä että jotakin jää ja jätetään tietoisesti pois.

Olemme nyt nostaneet Mikkelin elinkeinostrategialuonnokseen rajujakin valintoja. Kykenemmekö viemään asian läpi, jää nähtäväksi tulevilla valmistelun ja päätöksenteon foorumeilla.

25.09.2009

Mikkelissä olemme pohtineet epävirallisesti ja ajatusten virratessa sinne tänne virratessa sitä miten kaupunkiamme voidaan parhaiten markkinoida ja mainostaa. Kukaan tuskin enää uskoo siihen että jättimäisillä kampanjoinneilla saataisiin jotakin isoa muutosta aikaiseksi.

Markkinointia ei ole kuitenkaan syytä unohtaa. Tuore selvitys muuttajista osoittaa että tärkein tekijä muuttopäätöstä tehtäessä on paikkakunnan yleinen imago.

Olen lähtökohtaisesti ulkokohtaisten imagojen ja imago-oppien vastustaja. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Täytyy olla todellisia tarinoita, oikeaa aitoa tekemistä – ei siloiteltua höttöä.

Markkinoinnissa kuten brändäämisessäkin näytetään entistä enemmän puhuttavan tarinoiden voimasta. Todelliset tarinat, aidot kokemukset, ihmisen ääni, rakentavat sitä mielikuvaa joka tuotteesta tai palvelusta tulee.

Miksei sama pätisi paikkakuntiin?

Helsingistä käsin Mikkeli oli minulle rakas ja sympaattinen pikkukaupunki. Muistelin paikkoja, muistelin tapahtumia, muistelin ihmisiä. Ne muistelmat, hajut, maut, ihmisten kanssa kohtaamiset palaavat ensimmäisinä mieleen kun ajattelen niitä paikkakuntia joilla olen elämäni aikana asunut.

Turusta muistan töykeän yliopistovirkailijan. Ja kummallisen murteen. Toisaalta muistan hilpeät hetket kavereiden kanssa, Turun tuomiokirkon silhuetin yöllä. Sen kuinka lauloimme Hämeenkadulla pitkäksi menneistä juhlista palatessamme. Ja ne ilotulitteiden säihkeet jotka piirtyivät uutena vuotena Turun öiselle taivaalle. Muistan hyvän olon, kun olin mukavien ihmisten keskellä.

Helsingistä muistan ihanat työkaverit, yhteisön, jossa minulla oli hyvä olla. Helsinki oli jännittävä, paikka jossa tapahtui aina.

Espoo jäi etäiseksi. Siellä oli yllättävän paljon metsää. Ja epämääräisiä pusikoita.

Espoosta muistan elävimmin yhden päivän. Se päivä oli 24.8.2004. Tyttäreni syntyi Jorvin sairaalassa aamulla kello 07.07. Se päivä oli ja on elämäni paras.

Mikkeli on tyystin toinen nyt kuin täältä lähtiessäni. Ei välttämättä ole niin että itse kaupunki olisi täysin toinen, todellisesti. Minä olen toinen.

Varmaan on niin että kotiseutu on aina rakas. Sitä rakastaa välillä kipeästi, välillä kepeästi. Mikkeliläisyys on juuri tätä. Rosoista rakkautta.

Markkinoinnin ja brändäämisen on vedottava tunteisiin. Juuri siihen rosoiseen rakkauteen, jota entinen mikkeliläinen tuntee. Tänne muuttaville meidän olisi tarjottava eväitä mikkeliläisyyteen, ottamalla heidät lämpimästi vastaan, sydämellä.

Paras brändi minkä Mikkeli voi kehittää itselleen, on lämpimän pikkukaupungin brändi. Se ei ole suurten metropolien kihinää ja loistokkuutta. Se on hyvää yhteisöllistä arkea, ihmisten keskellä.

Oletko muuten koskaan miettinyt, mitä viestin viejiä ja markkinoijia taksikuskit ovat? Taksikuskien kautta voi välittää hyvää – tai vähemmän hyvää – sanomaa omasta paikkakunnasta.

11.09.2009

Vierailin viime viikonloppuna Juvalla avatussa Suomen ensimmäisessä teehuoneessa. Olin myyty. Koko Vehmaan kartanon miljöö on hieno. Teehuone sopii tähän miljööseen kuin nenä päähän. Tarjolla on englantilaistyyppistä pientä nautiskeltavaa ihanien teelaatujen lisäksi.

Se mikä minuun teki kuitenkin suurimman vaikutuksen, oli paikalla ollut Pirkko Arstila. Hän tuskin kaipaa sen syvempää esittelyä. Pirkko on koko kansan tuntema julkimo, tv:stä tuttu, nyt jo eläkkeelle jäänyt elämää pursuava ihminen.

Pirkon pitäessä pientä alustusta aiheesta tee – teehuoneessa kun oltiin – tajusin miksi ihailen hänen kaltaisiaan ihmisiä. Pirkko loistaa ja hurmaa koska hän uskoo asiaansa ja on vakuuttunut siitä.

Jonkun mielestä tee voi olla naurettava asia. Kuka nyt jaksaa kiertää ympäri maata ja maailmaa mokoman perässä? Tee ei tässä nyt välttämättä olekaan se juttu (tosin minulle ja Pirkolle se taitaa olla, teefriikkejä kun ollaan). Juttu on se, mitä se tekee ihmiselle kun uskoo johonkin asiaa ja on valmis antamaan kaikkensa sen eteen.

Olen aina suhtautunut intohimoisesti siihen mihin uskon ja mitä pidän tärkeänä. Joidenkin mielestä se on kamalaa energian tuhlausta ja sitä paitsi hölmöä, koska asiat tuppaavat aika usein menevän pieleen.

Itse ajattelen päinvastoin. Jos panttaa eikä anna parastaan, ei synny mitään sellaista, millä oikeasti olisi merkitystä.

Puolittainen puuhailu, ilman sydäntä ja tunnetta, jättää tekemiseen kylmän etäisyyden. Jos minkään asian ei anna koskettaa itseään, on vaikeaa uskoa että se koskettaa myöskään muita.

Pirkko puhui teestä, sen vaikutuksista ja teen historiasta niin suurella sydämellä että olisin voinut puhjeta hurraahuutoihin. Hämmentävää oli, että viisivuotias tyttäreni, aikamoinen elohiiri, istua napitti sconesinsa kanssa aivan hievahtamatta ja tuijotti Pirkkoa koko tämän puheen ajan.

On selvää, että intohimollakin on rajansa. Kaikkeen hallinnolliseen vääntämiseen ei kannata sydänvertaan uhrata. On hommia joissa on otettava järki käteen ja tehtävä kylmän viileästi asioita, jotka eivät ole nautinnollisia ja joista palkitsevuus on kaukana.

Minulle pahin painajainen eivät kuitenkaan ole hallinnolliset suoritteet vaan se, että muutun jääpuikoksi. Niin kauan kuin on joku iso missio, iso asia, jonka eteen paiskin töitä, vaikka koko maailma tuntuu olevan minua vastaan, pysyn hengissä.

Valtakunnan viralliseksi ajattelijaksi tituleerattu filosofi Pekka Himanen on todennut, että se mitä luovat ihmiset eniten tarvitsevat, on vähättelemisen vastaanottamisen kyky. Mieleni tekisi hieman muokata Pekan mainiota ajatusta. Ehkä luovien ihmisten tärkein tehtävä on kehittää vähättelemisen vähättelyn kyky.

8.7.2009

Miltei vuosi on kehitysjohtajan pestiä takana. On aika koota yhteen sitä mitä olemme tänä aikana aikaansaaneet.

Olen kirjoittanut aiemmissa blogeissani siitä miten haastavaa kehittämisen tuloksia on tehdä näkyviksi.

Periaatteessa näin onkin. Päivän kävelykokous Repoveden maisemissa kirvoitti mieltä kuitenkin hieman uusiinkin aatoksiin. Vaikka kehittäminen organisaatioissa ja kaupunkiyhteisössä on myös immateriaalista, ei käsin kosketeltavaa, on se myös puettavissa sanoiksi, kuviksi, erilaisiksi tarinoiksi.

Olen tehnyt vähän huomaamattakin tällaisia kuvauksia ja dokumentaatiota kehittämistoimiemme tuloksista ja itse prosesseista vuoden mittaan.

Nyt ajattelin kirjoittaa niistä blogin. En kirjoita kronologisesti etenevää tarinaa, vaan pienistä puroista, askeleista, innovaatioiduista tehdyn koosteen.

Kooste on yhtä monimuotoinen, näin uskon, kuin se ajanjakso, jonka olen Mikkelissä paluumuuttajan ominaisuudessa viettänyt.

Se ajanjakso on ollut intensiivisyydessään tyrmäävä, mielenkiintoisuudessaan täysin (ikävien) ennakkoluulojen vastainen. Kaiken kaikkiaan, se on ollut vuosi täynnä elämää, suruja mutta vielä enemmän iloa.

KEHITTÄMISEN YTIMESTÄ

Monia mielenkiintoisia kehittämisasioita on käynnistetty tämän vajaan vuoden aikana. Muutosohjelman nimissä keskeisiä käynnissä olevia hankkeita on johtamisen erikoisammattitutkintoon tähtäävä JET-valmennus. Siihen osallistuu peräti 37 esimiestä Mikkelin kaupungilta. Lisäksi käynnissä on myös 11 työyksikköön kohdistuva Tykes-hanke sekä joukko kiinnostavia kokeiluja käyttäjälähtöisen kuntakehittämisen nimissä.

JET ja Tykes ovat osoittautuneet loistaviksi kehittämisen areenoiksi; JET:in yhteydessä toteutamme 37 suoraan kaupunkiorganisaatioon kohdistuvaa kehittämistehtävää ja Tykes-hanke on tuottanut peräti 30 innovaatioaihiota - valmiita käytäntöön vietäviksi.

MUUTAMA SANA KÄYTTÄJÄLÄHTÖISYYDESTÄ

Käyttäjälähtöinen kuntakehittäminen on herättänyt paljon mielenkiintoa ja työ- ja elinkeinoministeriö ja opetusministeriö sekä Kuntaliitto (Kuntaliitto myös varsinaisena kehityksen katalysaattorina ja mahdollistajana) ovat kokeilujamme seuranneet. TEM toivoo meiltä konkreettisia ajatuksia käyttäjälähtöisyydestä syksyä varten omaan toimintasuunnitelmaansa.

Meillä Mikkelissä on hyvät mahdollisuudet profiloitua käyttäjälähtöisen kuntakehittämisen rohkeana toteuttajana ja edelläkävijänä Suomessa.

Käyttäjälähtöisyyttä on nyt toteutettu Mikkeli-foorumin ja erilaisten toimintojen yhteydessä. Tarkoituksena on laajentaa käyttäjälähtöisyyttä mm. yhteispalveluun ja mahdollisesti myös yrityspalveluihin ja kirjastopalveluihin.

Ajatus on se, että käyttäjät tulevat aktiivisina toimijoina mukaan kehitystyöhön. Kun käyttäjä ja palvelu kohtaavat paremmin toisensa, on tuloksena paitsi tyytyväisempi asiakas myös tehokkaammin kohdentunut palvelu - joka lisää tuottavuutta.

Pieniä askeleita kohti käyttäjälähtöisyyttä on otettu myös kaupunkistrategiassa, johon osallistettiin ensimmäistä kertaa laaja joukko mikkeliläisiä ja jopa "Mikkeli-mielisiä" ulkopaikkakuntalaisia.

Tarkoituksemme on avata kuntakehittämistä ja strategiaprosesseja vielä enemmän syksyllä käyttöönotettavan MinunMikkelini-sähköisen alustan muodossa. Tulemme toteuttamaan tämän yhdessä Otavan opiston kanssa. Uskon että saamme käyttöömme alustan, jossa käytetään sosiaalista mediaa ja sen uusinta kehitystä todella hienolla tavalla. Tämä tulee hyödyttämään koko kuntayhteisöä.

Sähköiset alustat eivät tietenkään korvaa kasvokkaisten kohtaamisten ja tapaamisten tärkeyttä. Siksi tulemme jatkamaan keväällä 2009 aloitettua Mikkeli-foorumia. Sinne ovat kaikki kuntalaiset tervetulleita. Elokuun teemana on omaishoito.

SYKSYLLÄ KÄYNNISTYVÄ ARVOPROSESSI - ARVOJAMIT - KITEYTTÄÄ KAUPUNKIMME ARVOT

Syksyllä käynnistämme myös arvoprosessin, arvojamit. Arvojamit kokoavat yhteen kaupungin työntekijöitä, luottamushenkilöitä ja sidosryhmiä. Haluamme kirkastaa Mikkelin kaupungin arvot ja sen kuinka arvomme näkyvät käytännön toimissamme.

TOIMINTAPROSESSIEN KEHITTÄMINEN TOIMIALOILLA ON TÄRKEÄÄ

Teknisessä toimessa ja sivistystoimessa on toteutettu toimintatapojen ja prosessien kehittämistä.

Olemme päättäneet että näitä prosessikehittämisiä jatketaan - käytännössä saatu hyöty on sen verran merkittävä. Kehittämistarpeet tunnistetaan toimialoilta ja kehittäminen suunnataan jonkun ongelman ratkaisemiseen - ei ulkopäin määriteltyyn kohteeseen.

HENKILÖSTÖ- JA KEHITTÄMISPALVELUT ALOITTI VUODEN 2009 ALUSSA JA PALJON TEHTÄVÄÄ ON ETENKIN HENKILÖSTÖN KEHITTÄMISEN TOIMINNOISSA

Henkilöstö- ja kehittämispalvelut yhdistettiin alkuvuodesta 2009. Paljon riittää tehtävää etenkin henkilöstön, työyhteisön ja organisaation kehittämisessä. Toiminnot on nyt mallinnettu ja vastuita jaettu eri henkilöiden kesken hieman uudelleen.

Syksyllä 2009 ja keväällä 2010 tulemme panostamaan etenkin osaamisen johtamiseen. Tavoitteena on että koko kaupunkiorganisaatiossa käydään kehityskeskustelut ja toteutetaan osaamiskartoitukset.

Tavoitteena on myös luoda yhteisiä käytäntöjä organisaation ja työyhteisön kehittämiseen. Yksi tärkeä osa tätä työtä on sisäinen kehittäjäverkosto - josta saattaa tulla jo aiemmin ehdotettu Nopean Kehittämisen Joukko

Toimialojen kanssa kehitämme toimintatapoja - kehitysjohtaja ei voi luonnollisestikaan määrätä sitä mitä toimialoilla tapahtuu kehittämisen saralla vaan tähän täytyy löytää yhteisen toiminnan mallit ja muodot.

TYÖLLISYYDEN HOITOA LÄHDETÄÄN KOORDINOIMAAN JA SELKIYTETÄÄN SE MITÄ KAUPUNKI TYÖLLISYYDEN HOIDOLLA TAVOITTELEE

Kehitysjohtajana vastaan työllisyyden hoidon koordinaatiosta

Syksyn 2009 aikana käymme läpi mitä kaupunki tavoittelee työllisyyden hoidolla - onko se sosiaalipolitiikkaa, hyvinvointipolitiikkaa vai mitä.

Toivon että pääsemme vastuuttamaan asioita hieman uudestaan ja että tällä työllä on merkitystä etenkin käyttäjille - työllistettäville henkilöille

SYKSYLLÄ KÄYNNISTYY VARSINAISESTI MYÖS ELINKEINOSTRATEGIAN LAADINTA - YRITYSLÄHTÖISESTI JA DRAMAATTISESTI

Syksyllä käynnistyy varsinaisesti myös kaupungin elinkeinostrategiatyö.

En nyt aio paljastaa mitä tuolla dramaattisuudella tarkoitamme mutta jännää ja erilaista on luvassa!

Strategia ei jää paperiksi vaan ajatuksemme on konkretisoida tavoiteltu tila ja linjaukset vielä konkreettisen toimintasuunnitelman muodossa. Tuossa suunnitelmassa tulevat näkymään keskeisimmät hankkeemme ja muut toimenpiteemme joilla Mikkelin elinkeinoelämän ympäristöstä tulee huippu - yhdessä valitsemamme kärjen ja suunnan mukaisesti!

PALVELUSTRATEGIASSA TEHDÄÄN TÄRKEITÄ VALINTOJA - KAUPUNGIN JA KAUPUNKILAISTEN EDUKSI

Syksyn tärkeitä etappeja on myös palvelustrategiatyö. Siinä päätetään palvelujen laatu- ja saatavuuskysymyksistä.

Edessä on joukko tiukkoja valintoja - ja elintärkeää työtä kaupungin ja kaupunkilaisten eduksi ja hyvinvoinnin turvaamiseksi pidemmälläkin aikajänteellä.

RAKENNEMALLITYÖ KOKOAA YHTEEN SEUDUN IHMISIÄ TÄRKEIDEN TEEMOJEN YMPÄRILLE

Syksyllä on tarkoitus aloittaa myös valmisteilla ollut rakennemallityö. Rakennemallityö ei ole pelkkää kaavoituskysymysten ratkomista - näitä elintärkeitä kysymyksiä mitenkään väheksymättä. Kyse on myös palveluista - ja viime kädessä myös kuntalaisten hyvinvoinnista.

Olennaista on linkittää eri strategia- ja ohjelmaprosesseja yhteen myös rakennemallityön osalta.

KAUPUNKIORGANISAATIO VOI UUDISTUA JA KEHITTYÄ

Viime syksynä käynnistynyt iso Tykes-kokonaisuus on osoittanut, että usein kankeaksi moititulla kuntaorganisaatiolla on täydet mahdollisuudet kehittyä.

Tykes-prosessi on tuottanut 30 innovaatioitua jotka kaikki voidaan viedä käytäntöön hyödyttämään työyhteisöä ja käyttäjiä, tavallisia kuntalaisia. On tärkeää että asioiden vieminen arkeen ja käytäntöön varmistetaan ja että isosta kehittämispanostuksesta jää elävä jälki Mikkeliin.

Tästä syystä olemme päättäneet lähteä valmistelemaan palveluosaajavalmennusta. Valmennus perustuu käyttäjälähtöisyyden ajatukseen. Siinä tavoitteena on että Mikkelin kaupunkiorganisaatioon syntyy aidosti kehittämisestä vastuuta ottava ja asioita käytäntöön vievä sisäinen kehittämisryhmä, Nopean Kehittämisen Joukko.

Tällainen ryhmä voi tarvittaessa tarttua nopeasti erilaisiin kehittämistehtäviin. Koska ryhmä ylittää hallintokuntien rajat, voidaan sillä nopeasti vastata kehittämishaasteisiin jotka eivät kosketa vain yhtä toimialaa.

Olen koonnut kevään 2009 aikana sisäisen kehittäjäverkoston koolle - olisiko tämä verkosto se Nopean Kehittämisen Joukko?

KEHITYSJOHTAJANA OLEN MUKANA MYÖS MONESSA MUUSSA

Osallistun itsekin JET:iin. Johtamistani koskeva arviointi alkuvuodesta oli karua luettavaa mutta olen päättänyt kehittyä – ja kehittyä paljon.

Palautteet henkilöstö- ja kehittämispalveluiden sisäisistä palavereista ovatkin jo nyt olleet yllättävän positiivisia. Olen saanut myönteistä palautetta tyylistäni ja kyvystäni pitää porukka asiassa. Kyllä tästä varmasti hyvä tulee...

Elinkeinopolitiikkaan osallistun lähinnä Misetin ja Miktechin konserniohjaajana. Ja tietysti nyt on loistava mahdollisuus tulla tutuksi yritysten kanssa myös elinkeinostrategian yhteydessä

Olen mukana myös yliopistokeskuksen toiminnassa yliopistokeskuksen neuvottelukunnan jäsenenä, kesäyliopiston johtokunnan puheenjohtajana (valitsimme juuri uuden jatkajan erinomaiselle rehtorille, Helena Sjöstedille. Todella pätevä Leena Meriläinen tulee Mikkelin kesäyliopiston määräaikaiseksi rehtoriksi Jyväskylästä) ja Ruralia-instituutin varajäsenenä.

Olen myös Mikkelipuiston hallituksen jäsen. Mitä enemmän olen tuohon puistoon perehtynyt, sitä enemmän näen siinä mahdollisuuksia. Siitä voi oikeasti ja aika pienellä vaivalla tulla käyttäjiensä paikka, paikka jossa on käyttäjiensä tarpeisiin vastaavaa toiminnallisuutta ja jossa viihdytään paitsi katsellen myös toimien.

Olen myös useiden projektien ohjausryhmissä - näin säilyy yhteys muuhunkin kuin oman kaupunkiorganisaation kehittämiseen. Projektit pitävät myös yllä tiivistä yhteyttä työn arkeen ja realiteetteihin.

Pidän erittäin tärkeänä Mikkelin kehittämisterveisten ja etenkin tulosten vientiä myös laajemman yleisön tietoisuuteen. Siksi kirjoitan tätä blogia. Pidän myös tiivistä yhteyttä erilaisiin kansallisiin verkostoihin ja kansallisiin yhteistyökumppaneihin sekä mediaan.

KIRJOITTAMISESTA JA VERKOSTOISTA

Olen kirjoitellut tätä blogia. Lisäksi olen tarjonnut juttuja Mikkelin kehittämisen tuloksista erinäisiin lehtiin. Juttujani on julkaistu/julkaistaan paitsi Länsi-Savossa, myös mm. Savon Sanomissa, Kuntaliiton julkaisuissa ja OPM:n verkkosivuilla.

Tarjosin juuri juttua myös Hallinnon tutkimukseen. Ajatuksena on kirjoittaa käyttäjälähtöisestä kuntakehittämisestä yhteinen juttu Kuntaliiton innovaatioasiantuntija Tuula Jäppisen kanssa mm. Kunnallistieteelliseen Aikakauskirjaan

Tavoitteena ja salaisena toiveena (jonka nyt taidan sitten julkistaa teille) että joskus julkaisen kirja Mikkelin kehittämiskokemuksista

Vaikka kirjoittaminen ei missään nimessä saa olla itsetarkoitus, on se minulle mainio väline pureksia kokemuksia ja peilata niitä myös yleisempää viitekehystä - olkoon nyt sitten vaikka teoria – vasten.

Professori ja aivan loistava kehittäjä Pauli Juuti kirjoittaa muuten myös Mikkelistä - onnistumisen kokemuksia koostaessaan. Pauli haastatteli minua ja tulee haastattelemaan muitakin mikkeliläisiä. Hienoa että tarinamme kerrotaan myös Paulin kirjassa (Pauli kirjoittaa todella hyvin ja oivaltavasti)

Haluan pysytellä kärryillä kuntakehittämisen tuulista myös osallistumalla erilaisiin kuntakehittäjien kokouksiin ja seminaareihin. Syksyllä on tulossa ainakin Kunnallistieteen päivät, joille olen perinteisesti osallistunut. On hyvä tavata sekä tutkijoita että kollegoita säännöllisin väliajoin. Olemme käynnistäneet myös epävirallisen kuntakehittäjien Salami-ryhmän.

Tärkeintä noissa kuntakehittäjien tapaamisissa ja kirjoitusprokkiksissa on se, että niissä saadut ideat viedään Mikkelissä käytäntöön - Mikkelin hyväksi.

KESÄLAITUMILLE JA SITTEN KOHTI SYKSYN HAASTEITA

Odotan innolla syksyä. Tämä vuosi on mennyt hienoissa, työntäyteisissä merkeissä. Kiitos teille hyvät mikkeliläiset, kanssasisaret ja –veljet, kollegat ja muut kumppanit mielenkiintoisista keskusteluista, ideoista ja yhteisestä ihmettelystä kiinnostavien asioiden ympärillä. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Jään tämän viikon perjantaina lomalle ja suuntaan Mikkelistä suoraan kohti Kreikan aurinkoa. Nähdään elokuussa.

Ihanaa, lämmintä, energisoivaa kesää Teille kaikille!!!!

Soile

3.7.2009

Kerroin edellisessä blogissani, että tarkoitukseni on kirjoittaa parhaimmilla kesähelteillä kehittämisen trilogia. Kun teema on näin järisyttävän laaja, ei siinä riitä blogi eikä pari, tuskin kolmekaan on riittävästi. Ideana onkin avata joitakin kuntakehittämisen teemoja – ei pyrkiä tyhjentämään pajatsoa.

Edellisessä blogissa testailin hieman myös omia ja muiden mikkeliläisten rajoja. Miten paljon voi paljastaa itsestään ja omista tuntemuksistaan? Kuinka sekoittaa inhimillistä ja subjektiivista yleiseen ja teoreettisempaan? Voiko ruohonjuuritasolta, omakohtaisesti, avata uskottavasti ja vielä kiinnostavasti maailman myllerrystä ja sen moninaisia ilmiöitä?

Uskon, että moni voi ahdistua tällaisesta haavoittuvuuden osoittamisesta ja melkein sielunsa peliin laittamisesta. Toisaalta palautteessa on todettu: Hyvä sinä. Nyt teit rohkean teon kun kirjoitit noin avoimesti ja inhimillisesti.

Tähän blogiin taitaa tulla kuivempaa asiaa.

Niin, aiheena on hieman paperinmakuinen juttu: Onko kehittäminen kulu vai investointi? Voi olla, että sorrun toistelemaan jo monta kertaa kirjoittamiani asioita. On kuitenkin ehkä niin, että asiat ovat siinä määrin monimutkaisia, että niihin täytyy kerta toisensa jälkeen palata. Ei tule valmista kerralla, vaikka kuinka haluaisi.

Ennen kuin sukellan tähän investointi-kulu-ajatusleikkiin, muutama sana vielä asioista joita on tullut pyöriteltyä päässä, paperilla ja vähän vuorovaikutuksessakin muiden kanssa.

Yksi asia on nimittäin systeemisyys, asioiden liittyminen toisiinsa (systeemisyys on inhottava sana mutta käännäpä fiksusti se suomenkielelle? Joutuu toteamaan kuten eräs opettaja yliopistolta, että kun ei löydy hyviä suomennoksia, niin sitten on ilmaistava näillä kaameuksilla itseään).

Systeemisyys on sitä että A vaikuttaa B:hen ja B vaikuttaa A:han. Lisäksi on tukku muita vuorovaikutussuhteita. Ydinasia on, että viilaamalla A:ta ei vaikuteta pelkästään siihen vaan mitä suuremmassa määrin myös B:hen.

Kunta on oikea systeemisyyden ruumiillistuma. Kunnassa jos missä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Otetaanpa esimerkki. Kimmo Mikanderin tulisi tehdä päätös, nostetaanko jonkun keskimääräisesti ja suositusten mukaan alhaisemmalla tasolla olevan henkilöstöryhmän palkkoja. Oikeudenmukaisuusnäkökulma voisi hyvinkin puoltaa sitä että Kimmo tekee palkankorotuspäätöksen. Mutta mitä se tarkoittaa kokonaisuuden kannalta? Eikö Kimmon pitäisi samalla katsoa että muutkin mahdollisesti alipalkatut/suositustason alittavat ryhmät saavat palkankorotuksen?

Toinen esimerkki. Mikkelin kaupunki lähtee laatimaan elinkeinostrategiaa. On selvää, että yritysten lisäksi Mikkelin kaupungin päätökset elinkeinopolitiikastaan ovat mitä suurimmassa määrin myös palveluita koskevia päätöksiä, hyvinvointia koskettavia päätöksiä, osaamista koskettavia päätöksiä jne. Miten otat taitavasti kaikki näkökulmat huomioon tekemättä koko Mikkeli-universumin strategiaa?

En halua näillä esimerkeillä masentaa. Kyllä taitava luottamushenkilö yhtä hyvin kuin viranhaltijakin löytää keinot toimia tässä ”kaikki vaikuttaa kaikkeen”-maailmassa.

Olen kuitenkin todennut, että asioiden vieminen täytäntöön edellyttää kuntakentällä – niin kuin varmasti monessa muussakin ympäristössä – varsin syvällistä pohdintaa siitä, mitkä ovat asioiden väliset vuorovaikutus- ja riippuvuussuhteet. Sanoisin, että siinä on haastetta myös älynystyröille.

Mutta jokohan päästäisiin itse asiaan?

Kuntalaissa taidetaan juhlallisesti sanoa, että kunnan yksi perustehtävä on kehittäminen. Kunnan on jatkuvasti etsittävä omia elinvoimaisuustekijöitään ja vahvistettava niitä.

Helposti varsinkin varsinaisesta uudistamisesta puhuttaessa mukaan astuu riski. Mistä ihmeestä voi ihminen tietää mihin uudistamisen polku johtaa? Onko valmiiksi ja ennalta jo tiedetty edes todellista uudistamista?

Tässäpä tullaankin kiinnostavaan kysymykseen: voiko kunta ottaa kehittämis- ja etenkin uudistamistoiminnassaan ylipäätään riskiä? Mikä riskinotto on sallittua? Ja kuka sen tason määrittelee? Missä asioissa voi pelailla riskin kanssa ja missä on taas toimittava varman päälle?

Valtakunnalliset instanssit työ- ja elinkeinoministeriöstä, Sitrasta (Suomen itsenäisyyden juhlarahasto)  ja Tekesistä (teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus) lähtien toitottavat uudistamisen perään. Lähes mantraksi on muodostunut hokema: kuntien on uudistuttava (=innovoitava). Kunnat on pakotettava innovoimaan. Innovaatiot ovat kestävin tie parempaan tuottavuuteen.

Niinpä. Uskon ja allekirjoitan. Minusta kestävää uudistamista ja kehittämistä ei synny sillä että koko ajan juustohöylätään. Pieniä spurtteja sillä voidaan saada mutta ei kestävää kehitystä.

Lomautuksia tarvitaan nyt ja jatkossakin monessa organisaatiossa. Kestävä keino uudistamiseen ne eivät ole.

Rakenteelliset uudistukset, toimintatapojen muutos, uudistukset tavoissa kohdata ja palvella asiakas ovat mielestäni niitä asioita, joista tulee todellisia tehoja.

Pirullista vain on se, että ne tehot eivät välttämättä näy kvartaalilla. (Tämä on muuten minulle uusi piirre. Olen tottunut että asioita seurataan yrityselämässä kvartaalilla ja vaikka päivittäinkin – paljonko tuli myyntiä - mutta tietty hätähousumaisuus kuntakentässä on kyllä ainutlaatuista. Miten ei jakseta kerta kaikkiaan odottaa muutosprosessien lopputulemia? Jos ei ihan heti huomenna näy projektin tulokset, niin ei kannattaisi vielä hätääntyä)

Entistä enemmän kyse on myös siitä miten erilaisilla ratkaisuilla saadaan ihmiset ja yhteisöt auttamaan itseään ja toisiaan. Olin tänään Mikkelissä kahvilassa ja mietin, miten meidät asiakkaat on saatu näin nöyriksi itsepalvelijoiksi. Havahduin siihen, että kahvit juotuani haeskelin sitä mihin voi tarjottimensa lähtiessään viedä. Oli oppi mennyt ihan selkäytimeen.

Miksi ihmeessä itsepalvelu ja ihmisten ja yhteisöjen oppiminen entistä enemmän auttamaan toisiaan on joillekin ongelma? Minä en näe asiaa mitenkään ideologisesti värittyneenä. Näen sen tarkoituksenmukaisuuskysymyksenä ja ennen kaikkea tulevaisuuden kehitysasiana. Puhtaasti omakohtaisesta näkökulmasta pidän erittäin vastenmielisenä sellaista ajatusta, että jos seiskakymppisenä olen jotenkuten tolkuissani ja kykenen huolehtimaan itsestäni, joku alkaisi ”höösätä” minua. Minulle itsemääräämisoikeus on kaikki kaikessa. Haluan elää aktiivista, osallistuvaa elämää niin kauan kuin henki pihisee, ja hakea turvaa myös muista kuin viranomaisista.

Mutta vielä noista kulu- ja investointinäkökulmista. Aivan loistavassa päämajasymposiumissa Mikkelissä tuotiin esille pitkän ja lyhyen tähtäimen talouden hallinnan näkökulmat. On vaarallista tuijottaa vain tätä hetkeä. (Oli muuten niin upea tilaisuus että oksat pois. Kyllä tuntui hyvältä istua rinta rottingilla Mikaelissa. Näin upeaa voi meidän kaupunkimme tarjota)

Kehittämisessä tämä tulevaisuushorisontti on koko homman juoni. Pitäisi olla viisaus ajatella suuresti mutta toki toteuttaa asioita realistisesti. Kaikkia rahoja ei kehittämiseen voi laittaa.

Mikkelin kaupungissa tehdään ja kaupunki myös rahoittaa osaltaan monia kehittämishankkeita. Olemme lähteneet kehittämään jonkinlaista järjestelmää näiden hankkeiden seurannalle.

Ideanani on se, että saisimme luottamushenkilöille ja toimialojen johdolle tietoja siitä, mihin kokonaisuuksiin kaupunki on kehittämisessään tosiasiallisesti (siis projekteissa) sitoutunut ja mitkä ovat sellaisia osa-alueita joille meidän tulisi rahoitusta ja projektitoimintaa kohdentaa. Minulle tulee jatkuvasti viestejä, että lähdettekö siihen ja tähän hankkeeseen. tämä järjestelmä voisi auttaa hieman sen hahmottamisessa, mitä projekteja on jo meneillään ja mikä vielä merkityksellisempää – miten erilaisia pienempiä puroja (yksittäisiä hankkeita) voisi verkottaa fiksusti ja yli toimialarajojen toistensa kanssa.

Se että kehittämistoiminta pirstaloituu moniin hankkeisiin ja toimintoihin voi antaa vaikutelman siitä että paljon häärätään mutta oikein mitään ei synny. En allekirjoita tätä näkemystä ilman tosiasiallista näyttöä. Kehittäminen on yhä enemmän projektitoimintaa. On pakko pilkkoa isoja asioita pienemmiksi, projekteiksi, jotta niihin saa otteen.

Hankkeet voivat näyttäytyä kululta. Meillä on kuitenkin nytkin käsissämme useita projekteja, joiden uskon ja näen jo nyt olevan todellisia investointeja. Näitä ovat etenkin käynnissä oleva 11 sosiaali- ja terveystoimen mutta laajemminkin koko kaupunkiorganisaatioon kohdentuva Tykes-hanke, esimiesten JET-valmennus, seudullisen opetuskeskuksen valmistelu ja seudullisen sosiaali- ja terveystoimen valmistelu (nämäkin voi mieltää projekteiksi vaikka eivät sitä ehkä perinteisimmässä mielessä olekaan).

Meidän tulisi kyetä tekemään näiden hankkeiden tuloksia ja tulemia näkyviksi. Meidän tulisi kyetä myös arvioimaan kriittisesti ja objektiivisesti hankkeita. (Olen aivan kauhuissani seurannut, että kaupunki ei oikeastaan millään ainakaan systemaattisella tavalla arvioi rahoittamiaan projekteja Tähän minun on kyllä puututtava syksyllä.)

Kehittämisessä kuten kaikessa inhimillisessä toiminnassa kyse on lopulta uskomuksista ja uskomusjärjestelmistämme. Uskommeko siihen että Mikkeli kehittyy? Uskommeko, että meillä tehdään kehittämisessä fiksuja asioita ja tehdään niitä fiksusti?

Talous ei ole pelkästään euroja ja niiden monimuotoisia yhteenlasku- ja muita operaatioita. Kuluttajien luottamus on talouden selkäranka. Ihan samalla tavalla luottamus kehittämiseen on Mikkelin ja kaupunkien selkäranka.

Minusta kehittäminen on investointi mutta sitä kuten mitä tahansa muutakin kunnan toimintoa on kyettävä katsomaan myös kriittisesti.

15.06.2009

Paljon kun puhutaan VAU-elämyksistä, niin koin useamman sellaisen viime viikonloppuna.

Perjantai-iltana minut oli pyydetty Mikkelipuistossa sijaitsevan ympäristötaidenäyttelyn avajaisiin. Itse näyttely oli ja on hieno. Upean graafiset taideteokset, ruosteen syövyttämät pinnat, kiiltävät avautuvat muodot sekä harmaan ja mustan sävyttämät puupinnat solahtavat hienosti savolaiseen maisemaan. Ympäristötaideteosten äärellä raja teoksen ja ympäristön välillä häviää. Rajapinta on kuin elämän ja kulttuurin välillä; ei toista ilman toista.

Ennen näyttelyä oli toinen vau-elämys. Perinnepurjehtijat odottivat minua huumaavan tervantuoksuisessa veneessä, perinneasuihin pukeutuneena. Teimme pienen kierroksen Kaihulla ja rantauduimme Mikkelipuiston laituriin. Ajattelin miten onnekas olenkaan kun saan tällaistakin kokea!

Lauantaipäivänä kävimme koko perhe Haukivuoren kesäasukaspäivässä. Aurinkoinen ilma kruunasi mukavan letkeän ilmapiirin. Art Radiuksen pihamaalla sain taas havaita että Mikkelissä on runsaasti hienoja paikkoja, paikkoja, joista kaikista en vieläkään ole tietoinen.

Lauantai-iltana lähdimme tyttären kanssa Jukolaan. Jukolassa oli ihmisiä kuin meren mutaa mutta se ei tuntunut ahdistavalta. Tunnelma oli lämmin, energinen, odottava. Auringonpaisteessa nautittiin Jukolan ja Mikkelin hengestä.

Ihminen kaipaa elämäänsä vau-kokemuksia, kokemuksia jotka nousevat ja nostavat ihmisen harmaan arjen yläpuolelle. On suorastaan hämmentävää miten rikasta maastoa ja maaperää Mikkeli ja Savo onkaan tämänkaltaisille kokemuksille.

Vau-kokemuksiini liittyi myös savolainen vieraanvaraisuus. On ihailtavaa miten vieras vastaanotetaan ja varmistellaan se että hän myös viihtyy. Savolainen luovuus näkyy vaikkapa tuossa perjantai-illan vastaanotossa. Tarvittiin hieman luovaa hulluutta ja kykyä ajatella toisin, ja järjestää perinnepurjehtijat paikalle perinteisine asuineen ja veneineen ottamaan vieras vastaan. 

Vieraanvaraisuus ja palvelualttius ovat yhä tärkeämpiä voimavaroja kaupungille. Ne ovat hienosti sanottuna immateriaaliasioita; asioita joita ei voi suoraan paketoida ja konkreettisesti ilmaista.

Palveluistuminen ja palvelupitoisuuden lisääminen myös tuotteisiin ja tuotantolähtöisyyteen on tätä päivää. Mikkeli voi näyttää tässä todellista edelläkävijyyttä. Näkisin että vieraanvaraisuudesta ja luontaisesta palvelualttiudesta on mistä ammentaa Mikkelin menestykseksi.

10.06.2009

Mikkelin kaupunkistrategian valmistelussa on päästy sitä olennaisempien asioiden äärelle mitä pidemmälle homma on edennyt. Tällä viikolla kaupunginjohtaja nosti esille kiinnostavan näkökulman. Se koskee edelläkävijyyttä.

Edelläkävijyys on raskasta. Kun raivaa tietään umpihangessa, energiaa kuluu ja eteenpäinmeno on hidasta. Taitava kopiointi tai rumasti sanottuna plagiointi voi olla paljon kustannustehokkaampaa.

Tästä päästään mielenkiintoisiin ja Mikkelin kannalta tärkeisiin kysymyksiin. Missä kunnan ja missä Mikkelin on tärkeää olla edelläkävijä, aikainen lintu haistelemassa kaikkea sitä, mikä ei vielä näy mutta missä voi olla mahdollisuuksia? Missä riittää se että olemme nopeita etanoita, kulkemassa eteenpäin hitaasti mutta määrätietoisesti, muiden liikkeitä seuraillen? Milloin olisi strategisesti viisainta pidättäytyä perässähiihtäjän rooliin ja antaa muiden avata latu?

Minulle tausta tekee välillä tepposet. Huomaan nostavani edelläkävijyyden liian helposti toiminnan ohjenuoraksi. Työvuodet organisaatioissa, joissa kilpailu oli äärimmäisen kovaa ja vain paras kyllin hyvää, ovat tehneet tehtävänsä. En tiedä, pitääkö kuntakentässä opetella tästä harhaisuudesta pois. Vai onko tämä ”harhaisuuteni” hyve?

Mutta palataanpa tuohon kolmijakoon perässähiihtäjä, nopea etana ja early bird. Kun Mikkeli nyt lähtee tavoittelemaan muuttovoittoa ja kasvua sekä ihmisten että yritysten määrissä, voisi edelläkävijyyttä ja early birdinä olemista tavoitella ainakin yrityspalveluissa.

Yrityspalveluiden pitäisi olla niin notkeita ja käyttäjälähtöisiä, että niistä puhutaan ihan valtakunnan laajuisestikin (tai miksei rajojen ulkopuolellakin). Edelläkävijäyrityspalvelut ovat helposti lähestyttäviä, prosesseiltaan aukottomia hipaisun kautta avautuvia palveluita. Niissä asiakas on kingi. Ihan yhdeltä ja samalta luukulta ei kaikkiin kysymyksiin vastauksia tarvitse saada. Yrittäjälle pitää kuitenkin tulla varmuus siitä, että hänen asiansa kyllä hoituu ja hänet tarvittaessa ohjataan kysymyksineen tehokkaasti ja sujuvasti eteenpäin. 

Edelläkävijäkunnan yrityspalveluita kehitettäessä ei tyydytä arvailemaan hallinnon ihmisten kesken että mitähän ne yrittäjät haluavat. Early bird-kunta ottaa yrittäjät rohkeasti palveluiden kehittämiseen mukaan.

Yrityspalveluiden lisäksi early birdinä pitäisi nähdäkseni olla muuttajien suuntaan. Kun yritys, perhe tai sinkku suunnittelee muuttoa Mikkeliin, olisi vastaanoton oltava lämmin. Tässäkin on turha arvailla erilaisten henkilöiden ja yhteisöjen taipumuksia ja mieltymyksiä. Todellista edelläkävijyyttä olisi se, että muuttopalvelut tehtäisiin niin, että nämä todelliset muuttajat tai muuttoa harkitsevat pääsisivät itse määrittelemään minkälaista vastaanottoa ja palvelua he haluavat.

Hienoa olisi jos Mikkeli ”isosti” kuntaorganisaationa olisi early bird - kunta jonka toimintatavoista laajassa mitassa haetaan mallia. Tähän ei ole viisasten kiveä mutta kaikenlaista ilmassa olevaa haistelemalla voisi tunnistaa edelläkävijyyden suuntaviivoja.

Nousevia trendejä ovat ainakin sosiaalisten yhteisöjen rakentuminen omaehtoisesti, osallisuus, sosiaalisen median hyödyntäminen mitä erilaisempiin tarkoituksiin (myös kuntakehittämiseen!), luovuus ja luovuuden vaaliminen kaupungeissa (myös luovat kaupungit), matalat organisaatiorakenteet, verkostot, 24/7 palvelut, kokeilut ja kokeilevuus, tarinallisuus, kestävä kehitys ja ympäristönäkökulman läpäisevyys kaikessa toiminnassa. 

Jos ja kun kaikessa ei voi olla edelläkävijä, on joissakin asioissa tyydyttävä ja itse asiassa haluttava olla nopea etana. Kaikkea ei kannata keksiä itse. Taitava plagiointi ja hyvien käytäntöjen neuvokas soveltaminen on monesti kustannustehokkaampaa ja tuloksellisempaa kuin yrityksen ja erehdyksen kautta eteneminen (ja väistämättä – harhailu).

Nopea etana on samalla hidas ja nopea. Hidas suunnan vaihtamisessa mutta nopea soveltamisessa. Nopea etana on vähän niin kuin modernin, rationaalisen maailmankuvan ilmentymä. Se tietää mitä tahtoo ja pyrkii tahtomaansa. Harmillista kyllä, maailma muuttuu niin hirveää vauhtia että nopean etanan strategialla ei yksin pärjää.

Mutta palataanpa itse kysymykseen. Nopea etana, mutta milloin? Nopea etana voisi viisasta olla vaikkapa isoissa sosiaali- ja terveystoimen ratkaisuissa. Nopea etana tähtää uudistuksiin, mutta tarkkailee koko ajan mitä muut kunnat tekevät välttääkseen pahimpia virheitä ja oppiakseen muiden ratkaisuista. Nopea etana soveltaa jo käytäntöön vietyä ja räätälöi ratkaisut itselleen sopiviksi. Tässäkään vauhdin ei pidä antaa sokaista: parempi hitaammin kuin liian hätäisesti käytäntöön vieden.

Joissakin palveluratkaisuissa voisi kuitenkin olla parempi olla early bird. Kumppanuuksia pitäisi rakentaa ennakkoluulottomasti sellaisissa palveluissa joissa erehdykset eivät johda inhimillisiin tragedioihin (ja nyt viittaan lähinnä ihmisten hengen menetyksiin. Rahan menetys ei tässä kohdin ole tragedia).

Entä sitten perässähiihtäjä? Voiko kunnalla olla varaa olla perässähiihtäjä joissakin asioissa? Perässähiihtäjän etuna on se, että polku on tallattu ja latu edessä avattu. Ei tarvitse kuin tarpoa.

Perässähiihtäjyyden voi kääntää myös myönteiseksi asiaksi. Perässähiihtäjä vaalii arvokkaita asioita. Perässähiihtäjä ei lähde kaiken maailman kotkotuksiin mukaan. Perässähiihtäjä pitää kiinni niistä asioista, jotka kokee elintärkeiksi. Perässähiihtäjä antaa muiden kokeilla, erehtyä ja kokeilla uudestaan, ja tulee mukaan vasta sitten kun tie näyttää kohtuullisen varmalta.

Silti näkisin että Mikkelin ei kannata olla perässähiihtäjä kovin monessa asiassa. Aikaisen linnun strategia on kilpailukyvyn kannalta se tärkein.

(Early bird oli muuten nimi myös legendaariselle baarille Turussa 1990-luvun alussa. Siihen aikaan kyse oli todellisesta edelläkävijäkonseptista. Early bird oli baari, joka aukesi kun muut ravintolat sulkivat ovensa)

16.05.2009

Kunnan perustehtäviin kuuluu kehittäminen. Kunnan on jo lainsäädännönkin nojalla etsittävä jatkuvasti uusia elinvoiman ja kasvun mahdollisuuksia. Miten niitä elinvoiman ja kasvun mahdollisuuksia sitten etsitään? Miten varmistetaan se, ettei kunta ala näivettyä ja kuihtua?

Mikkelin kaupungin kehitysjohtajana olen pohtinut pitkään ja hartaasti sitä, mistä kunnan kehittämispolitiikka oikein muodostuu. Ei muuten ole helppo kysymys. Viisasten kiveä ja lopullista vastausta etsivä joutuu pettymään, sillä vastaus on, ettei tyhjentävää vastausta tähän kysymykseen ole.

Minulle on vahvistunut viimeisen reilun puolen vuoden aikana käsitys siitä, että kunnan kehittämispolitiikassa on oikeastaan kaksi peruslinjaa. Ensimmäinen linja on politiikka, jota kutsun isoksi kehittämispolitiikaksi. Isossa kehittämispolitiikassa kunnan viranhaltijat ja poliitikot varmistavat kaavoituksella, isoilla infrastruktuurin kehittämishankkeilla, seinien ja teiden rakentamisella sen, että kunta kasvaa ja kehittyy vetäen puoleensa myös uusia yrityksiä ja ihmisiä.

Iso kehittämispolitiikka edustaa modernia maailmaa; siinä pelataan suunnitelmilla ja suunnitelmallisuudella, rakenteilla ja pitkän tähtäimen strategisilla linjauksilla.

Iso kehittämispolitiikka on välttämätöntä mutta se ei yksin riitä. Rinnalle tarvitaan politiikkaa, jota nimitän pieneksi kehittämispolitiikaksi. Pieni kehittämispolitiikka ei useimmiten ole suuria kertomuksia siitä, miten kaupunki sai uuden sillan, viimeisen päälle olevan konserttitalon tai huippumodernin uimahallin. Pieni kehittämispolitiikka on tarinoita pienistä arjen parannuksista, asiakkaiden ja kunnan viranhaltijoiden kohtaamisista, niistä hetkistä, kun oikeasti tuntui siltä, että ymmärrämme toisiamme. Pieni kehittämispolitiikka on onnistunutta, kun syntyy kokemus, että pystymme luomaan parempaa arkea kuntalaisille ja yhteisöille.

Pieni kehittämispolitiikka nostaa kaupungin oman organisaatiokulttuurin, sisäisen verkostoitumisen ja yhteistyön keskeiseen asemaan. Se korostaa jokaisen kaupungin työntekijän roolia kehittäjänä ja yhteistyökumppanina, niin kaupungin sisällä kuin siitä ulospäinkin, aina kuntalaisiin saakka.

Johtamisen ja strategioiden gurut puhuvat modernin maailman murtumisesta. Järkiperäisellä suunnitelmallisuudella on yhä vähemmän virkaa organisaatioiden menestymisen kannalta. Enemmän painavat tarinat, katkelmat, hyvä fiilis, johtajien ja työntekijöiden kohtaaminen konkreettisissa arjen tilanteissa. Organisaatioiden on yhä haastavampaa hallita maailmaa ja sen muutosta – jos sellaiseen oikeasti koskaan on kyettykään. Parempi on elää ja hengittää yhdessä muutoksen kanssa, siitä elinvoimaa ammentaen.

Mitä nämä ylevät teoretisoinnit sitten merkitsevät meidän Mikkelimme kehittymisen ja kehittämisen johtamisen kannalta? Minulle itselleni suurin oivallus on siinä, että iso kehittämispolitiikka tarvitsee rinnalleen pienen. Ehkä kehitysjohtajan onkin otettava vastuuta nimenomaan tämän jälkimmäisen näkyväksi tekemisestä?

Pieni kehittämispolitiikka voi tarkoittaa lasten leikkitelineen pystyttämistä kävelykadulle, Mikkeli-foorumia yhteistyökulttuurin rakentamisessa kaupunkiorganisaation ja kuntalaisten sekä erilaisten yhteisöjen välille, kaupunkiorganisaation palvelukyvykkyyden ja –hengen parantamista, Mikkelin rikkaan historian ja nykypäivän yhteenkutomista arjen tarinoilla, ihmisiä kuunnellen ja heidän merkitystään korostaen.

Kehittämistehtävän ja etenkin kehitysjohtajan tehtävän paradoksi piilee siinä, ettei kehittämistä voi kukaan yksin johtaa. Voi pystyttää vaikka kuinka hienot rakenteet ja instituutiot kehittämisen ympärille mutta ne eivät takaa että kehittäminen todellisuudessa tuottaisi menestystä kunnalle.

Ehkä kehitysjohtajan suurin hyöty voikin syntyä siitä, että hän saa ihmisiä koolle, saa ihmiset luottamaan toisiinsa ja näkemään kunnan menestymisen mahdollisuuksia uhkakuvien sijaan. Avainasia on luottamuksen rakentuminen ja saaminen. Vain asettamalla itsensä peliin, luopumalla kaikkivoipaisuuden kuvitelmasta (siitä että hallitsee ja tietää kaiken) ja olemalla vilpitön voi kehittämisessä onnistua. Pienten askeleiden pieni kehittämispolitiikka voi tuntua liian vaatimattomalta mutta mitä jos siinä onkin yksi keskeinen ainesosa Mikkelin menestystarinalle?

09.05.2009

2000-lukua on luonnehdittu palveluiden vuosituhanneksi. Jorma Ollilan ydinviesti ”Miten Suomi selviää” –seminaarissa oli se, että palveluihin ja kuluttajalähtöisiin innovaatioihin on panostettava. Teollinen tuotanto on ollut Suomen kivijalka, ja sillä on merkitystä jatkossakin ja enemmän meillä Suomessa kuin monessa muussa maassa. Tämän rinnalla, korostaa Ollila, on kuitenkin paljon nykyistä enemmän ja aggressiivisemmin satsattava palveluihin ja kuluttajiin. Teknologiaa suomalaiset kyllä osaavat kehittää, mutta välillä meinaa kehityksen innostuksessa unohtua kuluttaja, tavallinen käyttäjä.

Mikkelissä yritysrakenne on hyvin pk-valtainen. Palvelut ja palveluliiketoiminta ovat meille elinehtoja. Minä jaksan hämmästellä sitä miksi emme saa tämän enemmän aikaan palveluintegraatiota, sitä että eri palveluiden tuottajat verkottuvat, markkinoivat yhdessä, kehittävät jopa yhdessä uusia palveluita ja tapoja kohdata asiakas. Ulkoapäin kun asiaa katselee, on vaikeaa nähdä tässä mitään muuta kuin hyötyjä kaikille.

Matkailijoille ja vierailijoillekin voisimme tarjota vielä nykyistä paljon enemmän. Ainutlaatuisia kokemuksia, elämyksiä, tekemistä – ja poikkeuksellisen hyvää palvelua. Miset Oy:n toimesta pääkaupunkiseudulla on nyt muutamia takseja, joiden kyljessä oleva mainos toteaa: Parempaa palavelua saisit Mikkelissä. Tämä on hyvä esimerkki innovatiivisesta tavasta ajatella kaupungin markkinointia ja jopa brändäämistä!

Pääkaupunkiseutua ja pääkaupunkiseutulaisia arvostellaan milloin mistäkin mutta minun väitteeni on se että palvella siellä osataan. Ihan totta. Onko niin että suurkaupunki pakottaa jo firmojen kovan kilpailunkin vuoksi hakemaan kilpailuetua hyvästä palvelusta? Vai onko niin että palveluiden vuosisata on jo siinä määrin itsestäänselvyys että sitä myös aidosti toteutetaan, myös kuluttajapalveluissa?

Olen muutaman kerran Mikkelissä joutunut totaalisen hämmennyksen valtaan eräissä keskustan kaupoissa asioidessani. Muutamassa liikkeessä minut on jätetty kesken palvelutapahtuman. Myyjä yksinkertaisesti on poistunut paikalta (toivottavasti ei kuitenkaan koko liikkeestä). Muutaman kerran olen saanut hyvää, asiakaslähtöistä, ystävällistä mutta ei kuitenkaan lipevää palvelua, ja poistunut liikkeestä kiitollisin mielin ja hymyssä suin (vaikkakin sitten kukkaro huomattavasti ennakoitua keveämpänä. Hyvä myyjä kun osaa lukea asiakkaan piilevätkin tarpeet).

Palveluliiketoiminnassa ja myös julkisen sektorin palvelussa olennaista on palvelukyky. Pelkkä teknologian, tuotteen tai muun kaupattavan asian huippuunsa viritetty sisältöasiantuntemus ei riitä. Pitäisi osata myydä ja saada asiakas vakuuttuneeksi siitä että hän saa ostamallaan tuotteella tai palvelulla jotakin lisäarvoa itselleen.

Julkisella sektorilla asiakastarve määrittyy hieman eri lähtökohdista mutta ei sielläkään ole yhtään varaa sivuuttaa palvelukyvyn näkökulmaa. Olen kuullut erinomaisista asiakkaan kohtaamisen esimerkeistä ja erästä palvelua joka arkipäivä käyttäessäni en voi muuta kuin nöyränä kiittää siitä asiakaslähtöisyydestä joka tällä palvelun tuottajalla on. Kaiken kiireen keskellä luodaan kiireettömyyden ilmapiiri ja työntekijöillä on aina aikaa vaihtaa muutama sana asiakkaan kanssa. Kohtaaminen asiakkaan kanssa tapahtuu aidosti ja vilpittömästi. Asenne on kohdallaan!

Mistä tällainen kumpuaa ja kuinka siitä voisi saada laajemminkin myönteistä esikuvaa niin julkiselle kuin yksityisellekin puolelle? Ainahan kyse ei ole siitä, että asiakkaan ongelma ratkaistaan, ainakaan yhdellä ja samalla käynnillä. Palvelukokemus voi olla myönteinen siitäkin huolimatta, että asiakkaan tarvetta ei tyydytetä tai hänet ohjataan jonkun muun palveluntarjoajan tai henkilön luo.

En usko näissä asioissa mystiikkaan vaan terveeseen järkeen. Palveluosaamista voi ja tulee kehittää. Toivon että Mikkelissäkin tämä ymmärretään ja nähdään palvelukyvyn merkitys.

03.05.2009

Vapun jälkeen, kevään vihdoin koittaessa on hyvä syy pohtia intohimoa ja sen olemusta. Työ on monelle intohimo; niin myös minulle. Kuten kaikissa intohimoisissa suhteissa, myös intohimoisessa suhteessa työhön on monta puolta. Intohimo on ihana asia mutta taakaksikin se voi kääntyä.

Esperi Oy:n toimitusjohtajan Marja Aarnio-Isohannin haastattelua lukiessa selväksi tulee se, että menestys työelämässä edellyttää intohimoa. Aarnio-Isohanni on saanut ennen tappiollisen yrityksen menestykselliseksi ja nauttii selvästi työnsä ja intohimoisen työsuhteensa tuloksista. Menestyneiden yritysjohtajien haastatteluista ilmenee, että tuloksia ei tule ilmaiseksi, ja työ vaatii uhrauksia. Vapaapäivistä tingitään, tai niitä ei käytännössä ole. Työ ja vapaa-aika menettävät käsitteinä merkityksensä, sillä työ tulee kaikkialle. Tämä ei tunnu haittaavan, sillä työ ei enää oikeastaan edes tunnu työltä.

On toinenkin ryhmä, oravanpyörästä irrottautuneet. Näitä ihmisiä tuntuu yhdistävän entinen intohimo työhön ja suorittamiseen. Loppuun palamisen seurauksena he näkevät muitakin vaihtoehtoja kuin jatkuvan raadannan työn kimpussa. Monet tekevät täydellisen irtioton, ainakin ne joilla siihen on varaa. Nokian entinen huippujuristi väsyi jatkuvaan suorittamiseen ja tuloksen tekemiseen ja jätti entisen elämänsä. Hänestä tuli konsultti, joka opettaa eettistä johtamista.

Onko todellakin niin, että työelämässä ei ole – ainakaan työn intohimokseen kokeville – kuin kaksi vaihtoehtoa: oravanpyörä tai siitä irrottautuminen? Miten intohimoa työhön voisi muutoin toteuttaa?

En ole mikään työn ja työelämän spesialisti mutta sen piirteen olen kyllä itsekin kantapään kautta kokenut, että menestystä työssä ei saa ilmaiseksi. On aivan selvää, että keskimääräisen tuloksen ylittämiseen tarvitaan hikeä ja raadantaa. Tutkimusten mukaan älykkyys on ihan hyvä ominaisuus työssä menestymisen kannalta, mutta yksinään sillä ei ole kovinkaan suurta merkitystä. Paljon enemmän merkitystä on sillä, miten osaa vastoinkäymisiään käsitellä ja niistä selvitä sekä miten joustavasti kykenee löytämään uusia ratkaisuja epäonnistuneiksi osoittautuneiden tilalle.

Itselleni menestyksen mittari rakentuu siitä, että kokee ylittävänsä itsensä. Itseään ei voi ylittää ilman intohimoa. Intohimo ajaa selvittämään asioita perin juurin, ymmärtämään niitä, kyseenalaistamaan olemassa olevia totuuksia. Välinpitämättömyys on minulle kauhistus.

Ymmärrän, että intohimoinen suhde työhön herättää monissa epäilyksiä. Voiko tuolla roihulla jatkaa, ja kuinka kauan? On totta, että intohimoaan on opittava sääntelemään, muuten palaa tuhkaksi. Johtajuudessa keskeinen menestyksen avain on omien tunteiden kontrollointi. Intohimosta luopumista se ei kuitenkaan merkitse.

14.04.2009

Mikkelin kaupunkiorganisaatiossa käynnistynyt johtamisvalmennus, JET, haastaa paitsi meitä esimiehiä myös koko työyhteisöämme. Olen käynyt monenlaisia johtamis- ja esimiesvalmennuksia mutta näin laajasta ja samalla myös vaativasta johtamiskoulutuksesta minulla ei ole kokemusta.

Mitä on nykypäivän johtajuus? Ja mitä on johtajuus Mikkelin kaupungissa? Johtamistaidon moderneissa oppikirjoissa iskusanoja ovat verkostojohtaminen, syväjohtaminen, tunnejohtaminen. Punaisena lankana johtajuudessa kuten organisaatio-opeissa laajemminkin kulkee muutos. Muutoksesta puhutaan niin paljon ja niin kliseisestikin, että se alkaa jo monia ärsyttää. Silti mikään ei ole niin kuin ennen, ja huominen on paljon epävarmempi ja hankalammin ennustettavissa kuin aiemmin.

JET-johtamisvalmennukseen kuuluu omien johtamistaitojen arviointi. Kyse on ns. 360 astetta arvioinnista, jossa pyydetään kollegoilta, yhteistyökumppaneilta, alaisilta ja omalta esimieheltä arviota johtamiskyvyistä ja taidoista. Minä tumpeloin oman arviointini kanssa, ja lähetin sen vain alaisilleni. Arviointi oli tästä huolimatta arvokas – ja silmiä avaava. Osoittautui, että johtamistaidoissani on paljon petrattavaa.

JET:ssä arvioimme myös omia ja organisaatiomme koettuja arvoja. JET-valmennuksessa kävi ilmi, että me koulutuksessa mukana olevat 39 esimiestä arvostamme perinteistä autoritaarista hierarkkista johtamista enemmän kuin JET-koulutuksiin osallistuneet 35 000 suomalaista esimiestä keskimäärin. Tulkitsen tämän vahvan johtajuuden kaipuuksi.

Tulen organisaatioista ja organisaatiokulttuureista, joissa korostuvat matalat organisaatiorakenteet, verkostoissa toimiminen, verkostojohtaminen ja asiantuntijuuden jakaminen. Ydinajatuksena on, ettei johtajalla enää voi olla ehdotonta ja lopullista tietoa ja ymmärrystä kaikista niistä asioista, joita hänen työyksikkönsä käsittelee ja joista se vastaa. Asiantuntijuus on jaettua, ja johtajan päätehtävänä on varmistaa se, että työtehtävien toteuttamiselle on mahdollisimman hyvät edellytykset. Tämä ei tarkoita sitä, että johtaja olisi kaikkien alojen asiantuntija ja että häneltä löytyisi kaikkiin kysymyksiin aukoton vastaus.

Maailman ja yhteiskunnallisten kysymysten monimutkaistuessa asioita ratkotaan ja selvitellään yhä monimuotoisemmissa verkostoissa. Verkostoja ei pysty johtamaan hierarkkisesti. Niissä olennaista on saada eri osapuolten luottamus ja sitoumus yhteiseen tekemiseen ja tavoitteeseen. Käskyttäminen ei paljon auta tilanteessa, jossa verkoston osapuolet kuuluvat toiseen organisaatioon ja ovat esimerkiksi ”vain” konserniohjauksella johdettavissa.

Ihmettelin ääneen valmennuksen aikana tulostamme ja kysyin valmentajaltakin, miten hän tulosta tulkitsee. Valmentajan mielestä kyse voi olla siitä, että näinä vaikeina aikoina peräänkuulutetaan vastuunkantoa. Johtajien perustehtävänä on kantaa vastuu, niin myönteisistä kuin ikävistäkin asioista ja päätöksistä.

Ymmärrän kyllä hyvin tämän näkökulman. Vastuuta ei voi, eikä saa, kieltää, eikä vastuutaan pakoilla. Silti minua jäi askarruttamaan, elämmekö me Mikkelissä jossain mielessä mennyttä aikaa. Vahvoja johtajia ja vastuunkantajia kaivataan, mutta niin kaivataan myös henkilöitä, jotka saattavat yhteen eri puolilla ja eri organisaatioissa toimivia henkilöitä, löytävät heidän välilleen yhteistä tahtotilaa ja ponnistelevat verkoston yhteisen päämäärän puolesta. Välillä tämä verkosto voi olla organisaation sisäinen mutta yhä enemmän myös sen sisältä ja ulkopäin rakentuva. Väittäisin, että verkostojohtaminen on monessa suhteessa haastavaa, ja ehkä jopa haastavampaa kuin perinteinen autoritaarinen käskyttämällä johtaminen.

Käskyttämällä johtaminen sisältää myös sen harhan, että johtajalla olisi absoluuttinen tieto ja ymmärrys hallussaan. Näin ei valitettavasti monessa tapauksessakaan enää ole. Ns. kaikkien alojen erityiskysymyksiin perehtynyttä yleisjohtajaa on mahdotonta löytää, koska asiat, joita yksittäisissäkin työyksiköissä käsitellään, ovat muuttuneet niin monitahoisiksi. Asiantuntijuus onkin yhä enemmän jaettua. Johtajan tulee kyetä kyselemällä ja asioihin monelta eri kantilta perehtymällä pääsemään selville asioista ja siitä, mihin suuntaan hänen tulisi työyksikköään ohjata. Kyseleminen voi joistakin tuntua epävarmuudelta – eikö tuo tosiaan tiedä mistään mitään? 

Kekkosta on pidetty vahvan johtajan prototyyppinä. Sitä hän varmaan olikin, hyvässä ja pahassa. Kekkosessa oli kuitenkin eräs mielenkiintoinen puoli, joka ei välttämättä ole riittävästi noussut esille kun hänen taitojaan ja toimintaansa johtajana punnitaan. Kekkonen oli ilmiömäinen asiantuntijoiden hyödyntämisessä. Hänen luonaan kävi jatkuvasti eri alojen asiantuntijoita, joiden kanssa Kekkonen keskusteli ja sparrasi. Asiantuntijoita kuuntelemalla ja omia näkemyksiään heillä testaamalla Kekkonen muodosti oman tulkintansa jonka sitten saattoi laajemman yleisön tietoisuuteen. Kekkonen ei siis ollut mikään yksinajattelija, vaan taitava muiden asiantuntijuuden hyödyntäjä, kyselemälläkin johtava.

Näkisin, että osaamisen jakamisen ja sen käytäntöjen jalostaminen on yksi johtajuuden perustehtävistä. Kun työyksikkö ja organisaatio alkaa aidosti jakaa osaamistaan, ollaan oikealla polulla. Nähtäväksi jää, miten me Mikkelissä vastaamme näihin haasteisiin.

08.04.2009

Mikkeli on lähtenyt mukaan Kuntaliiton kokeiluun, jossa kunnan palveluiden kehittämistä lähdetään jäsentelemään käyttäjälähtöisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että Mikkelissä tunnistetaan keinoja ja tapoja, joilla käyttäjät nousevat kehittämisen keskiöön, yleisöstä tekijöiksi. Tässä toimintatavassa myös käyttäjät tarjoavat itsensä kehittämisen voimavaraksi.

Yrityksissä käyttäjälähtöisyys on lyönyt itsensä läpi jo aikaa sitten. Firmat ovat havahtuneet siihen tosiasiaan, että käyttäjillä on fiksuja ideoita, joita kannattaa kuunnella ja jotka kannattaa huomioida liiketoiminnassa. Käyttäjät voivat erilaisilla avoimilla innovaatioareenoilla suoraan kehittää tuotteita ja palveluita yrityksille. Isoista yrityksistä esimerkiksi Nokia ja Procter & Gamble on jo pitkällä tällaisten foorumien käyttöönotossa. Käyttäjien merkitys firmojen liiketoiminnalle on osoittautunut huomattavaksi.

Miten tämä toimintatapa sitten soveltuu kuntakenttään? Kyynisimpien mielestä ei ehkä mitenkään. Pelko voi olla, että näin kunta avaa käyttäjille mahdollisuuksien tynnyrin, jota ei ole mahdollista, eikä tarkoituksenmukaistakaan, täyttää. Joidenkin mielestä käyttäjälähtöisyys tekee kuntapalveluiden uudistamisesta sekavaa ja mahdotonta hallita. Eihän ole mitenkään mahdollista vastata kuntalaisten keskenään hyvin erilaisiin tarpeisiin.

On varmasti totta, että käyttäjälähtöisessä kunnan palveluiden kehittämisessä on omat ongelmansa ja sudenkuoppansa. Mutta mahdollisuuksiakin on, ja niitä on paljon. Kuntalaisten osallistuminen kuntapalveluiden kehittämiseen voi merkittävästi parantaa palveluiden laatua. Käyttäjälähtöisellä kehittämisellä voidaan myös parantaa palvelutuotannon tehokkuutta ja tuottavuutta. Tuottavuus nousee kun kyetään tehokkaasti vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin ja palveluprosessi on toteutettu niin, että se myötäilee ennen kaikkea käyttäjän tarpeita ja käyttäytymistottumuksia.

Myös kuntapalveluista syntyy palvelukokemus. Palvelukokemus voi olla myönteinen tai kielteinen, joskus jotakin näiden väliltä. Palvelukokemuksien tarkasteleminen voi avata mielenkiintoisen näkökulman kuntapalveluiden kehittämiseen. Tarkastelemalla sitä, mikä teki palvelusta hyvän tai huonon, voi löytää arvokkaita aineksia palveluiden kehittämiseen – ja tätä kautta myös parempaan tuottavuuteen ja laatuun.

30.03.2009

Umayya Abu-Hanna totesi eräässä lehtihaastattelussa, että hän haluaa kasvattaa lapsensa suurkaupungissa, monimuotoisuuden keskellä. Suurkaupungissa lapsi oppii ymmärtämään elämän ja ihmisyyden monisäikeisyyttä, rumuutta ja kauneutta, kärsimystä ja iloa.

Umayya jatkoi kiinnostavasti: tärkeintä on, että kaiken kohinan, metelin ja erilaisuuksien seassa lapsi löytää rauhan itsestään, sisältään. Minusta se on hienosti ajateltu!

Olen miettinyt Umayyan ajatusta suhteessa työelämään. Myös työelämä on entistä kakofonisempaa. Puhutaan arkityön hybridiosaajista, jotka loikkivat asioista ja asiakokonaisuuksista toisiin kutoen näiden välille punaista lankaa (joskus siinä onnistuen, ja toisinaan taas epäonnistuen). Työ on muuttunut entistä sirpalemaisemmaksi, aikaa ajatella ja pysähtyä on aina vain vähemmän.

Tässä metelissä ja kohinassa mielenrauhasta puhuminen voi tuntua irvokkaalta. Maailman muutosta ja muutosvauhdin tihenemistä vastaan on kuitenkin hankalaa taistella lakaisemalla asia maton alle tai kieltämällä sen olemassaolo. Maailma ei Mikkelin muutosvastarintaan pysähdy.

Mielenrauha ei tarkoita luovuttamista ja asioiden tekemistä jättämistä. Enemminkin se tarkoittaa omasta ajattelustaan, ajattelun vinoutumistaan (niitä on kaikilla), motiiveistaan ja reaktioistaan tietoiseksi tulemista.

Itsestään ja ajattelustaan tietoiseksi tuleminen on erityinen haaste työyhteisöille. Kiukunpurkaukset, syyttelyt ja sättimiset, lehtien palstoilla moitteen antaminen sinne ja tänne voivat toki olla seurausta siitä, että asiat oikeasti ovat huonolla tolalla. Joskus ne voivat myös kertoa siitä, että ympäristön ja oman pään sisäinen kakofonia on purkautunut hallitsemattomana ryöppynä, vihana ja syyttelynä. 

Uskon, että työelämän menestyjiä ovat yhä enemmän ne, jotka kykenevät tulemaan tietoisiksi omista tunteistaan, ajatuksistaan, motiiveistaan ja pyrkimyksistään. Sillä henkilöllä, joka kykenee työelämän ristiaallokoissa ja muutosten puhureissa saavuttamaan mielenrauhan, on todellinen valtikka käsissään.

21.03.2009

Kun maailman talous sukeltaa pitkään ja hahmoltaan vielä epäselvään taantumaan, vetää se kuntamiehen ja –naisen vakavaksi. Talouden luvuista ja lukemista on vaikeaa positiivisia signaaleja irti repiä.

Kun kunta sukeltaa oman visionsa hahmotteluun, sukeltaa se samalla myös suurten epävarmuuksien maailmaan. Kuka meistä osaa sanoa missä maa – tai Meidän Mikkelimme - makaa viiden vuoden päästä? 

Olen tyylilleni uskolliseen tapaan pohtinut epävarmuuden vaikutusta monelta kantilta. Epävarmuus – ongelmat – haasteet (sanoisi ex-konsultti) – lukuisille koukeroisille kysymysmerkeille ja laajalle joukolle eriparisia epävarmuustekijöitä Mikkeli tulevaisuuden pohdintaansa rakentaa. Mitä tämä merkitsee meille kaupunkina, ihmisten yhteisönä, elin- ja toimintaympäristönä?

Kimmo Mikanderin puhe tämän päivän strategiaseminaarissa osui ja upposi, ja luulen että se osui ja upposi lähes kaikkiin läsnä olleisiin valtuutettuihin. Se oli viisaan ihmisen viisasta puhetta. Mikkeli ei selviä ruikuttamalla eikä luovuttamalla. Mikkeli selviää kun se kääntää jokaisen kiven ja kannon korostaen myönteisiä asioita ja tarpoen tiukasti sitä polkua, jonka uskomme menestykseen johtavan.

Taloudessa puhutaan uskomusten voimasta. Kurssien kehitys on pitkälti uskomusten asia, vaikka toki siinä raaoilla faktoillakin on merkitystä. Miksei uskomuksilla sitten olisi merkitystä kunnan ja sen tulevaisuuden kannalta?

Minulle sanotaan toistuvasti että kuntasektori on hyvin haastava jo siitäkin syystä, että se on niin monialainen ja iso. Mitä enemmän tätä touhua seurailen ja siinä osallisena kievun, sitä vakuuttuneemmaksi tulen, ettei se suuruus ja monialaisuus mitään. Se on se ihmisten pää, joka tätä hommaa pyörittää, hyvässä ja pahassa.

Ehkä olen vähän lapsellinen mutta uskon siihen että ihminen voimaantuu hyvästä ja myönteisestä. Ja ihmisten voimaantuminen on oikeastaan kaikki mitä elämässä tarvitaan. Se ei tarkoita ongelmien lakaisua maton alle. Se tarkoittaa, että silloinkin kun on kurjaa, jossain nähdään valon pilkahdus. Kunnalle se tarkoittaa tahtoa ja tekemistä, uskoa tulevaisuuteen. Mikkelissä uskoa tulevaisuuteen on vaalittava kuin kukkaa kämmenellä.

17.03.2009

Viime päivät olen pohdiskellut pienessä mielessäni, onko tässä kehitysjohtajan hommassa kyse sadan metrin pikajuoksusta vai enemminkin maratonista. Kehittämistarpeita sinkoilee sieltä ja täältä, ja innostuvana ihmisenä olisin valmis niihin kaikkiin oikopäätä tarttumaan. Sisäinen pieni ääni kuitenkin sanoo, että malta nyt hyvä ihminen mielesi.

Olen joskus työurani aikana ajanut itseni totaalisen piippuun. Ei ollut mairitteleva kokemus, mutta tulipahan läpikäytyä. Ja ehkä joku pieni oppi jäi päähän takomaan, että itseään on suojeltava ja asioille annettava aikaa.

Kehitystehtävät ovat usein laajoja, vähän epämääräisiäkin. Haastetta antaa sekin, ettei tulosten todentaminen ole helppoa. Paljonkin voi yrittää mutta niin lohduttoman vähän saada näkyvää aikaan.

Silti ne pienet hippuset, joissa jokin asia eteenpäin nytkähtää, voivat olla niitä ratkaisevia. Niitä ei välttämättä siinä hetkessä ja vallitsevalla ymmärryksellä onnistumisiksi tunnisteta. Jälkikäteen voi kuitenkin arvioida, että juuri tuossa kohdassa käänne tapahtui ja juuri se ja tuo asia oli ratkaiseva sen kannalta, että juna pasahti eteenpäin.

Mutta tuohon maraton- ja pikajuoksuvertaukseen palatakseni. Pikajuoksua tämä kehitysjohtajan homma on varmaan siinä – tai näin sitä ainakin itse olen alustavasti hahmotellut – että saa jonkinlaisen hämmennyksen ja kyseenalaistamisen aikaiseksi. Hämmennys, ihmettely, reaktiot ylipäätään ovat mannaa. Se että joku kysyy että mistä ihmeestä tässä oikein on kyse ja nythän tuo Kuitunen puhuu ihan hulluja, on ensimmäinen askel johonkin suuntaan (aika sitten näyttää, parempaan vai huonompaan). Voi olla hullunrohkeaa puhua hämmentämisestä, mutta ilman hämmennystä ja ihmettelyä ei kyllä mitään uutta synny.

Toisaalta maratonia tämä on siinä, että mikään ei muutu hetkessä eikä kahdessa. Kuten Kimmo Mikander on lohduttavasti moneen otteeseen todennut, ja lämmin kiitos Kimmolle siitä, ongelmia voisi hieman makustella: ”köllötellä ongelmien kanssa”.

Maratoni voi olla pirullinen retki mutta se voi olla myös sellainen retki, jonka läpikäytyään on, jos nyt ei ihan toinen ihminen, niin ainakin erilainen ihminen. Kärsivällisyys, pitkäjänteisyys, itsensä etäännyttäminen ajoittain akuuteista ”härdelleistä” ja asioiden tutkiskelu ovat hyveitä, jotka nykyisessä on-line-elämässä tuppaavat jäämään syrjään ja sivuun. Tässäpä sitä on haastetta kaltaiselleni nopean toiminnan ihmiselle.

09.03.2009

Tämän viikon silmien avaus tuli yllättävältä taholta. Olen lukenut Ylen toimitusjohtajan Mikael Jungnerin haastattelua Telma-lehdessä (1/2009) uudestaan ja uudestaan. Jungnerin haastattelu antaa kuvan paitsi poikkeuksellisen vahvasta ihmisestä myös ihmisestä joka ymmärtää johtamisen arvon. Ja sen eron mikä on johtajan roolin ja henkilön välillä. Johtajan rooli on aina ihmistä suurempi. Sen Jungner epäilemättä on sisäistänyt. 

Jungner esittää, että epäkiitollista hommaa jaksaa hoitaa kun uskoo tekevänsä oikeita asioita niin hyvin kuin osaa. Kovaa arvostelua hän tulkitsee niin, että sen on pakko olla osoitus siitä, että johtajalla on oikea ote laivasta. Muutoin eivät niin vaikutusvaltaiset henkilöt vaivautuisi potkimaan johtajaa nilkkaan.

Jungner on ajanut monia muutoksia Ylen organisaatioon. Yksi yhteinen nimittäjä pienille ja suurille uudistuksille on uudenlaisen toiminta- ja johtamiskulttuurin aikaansaaminen. Jungner tavoittelee Yleen ihmisiä valtauttavaa toimintakulttuuria. Tämä tarkoittaa Jungnerin mukaan sitä, että strategioissa kuvataan, minne halutaan mennä ja miksi. Toteutus jätetään henkilöstön suunniteltavaksi.

Hämmentävänkin monet asiat rinnastuvat Ylen ja Mikkelin välillä. Mikkelin kaupunkiorganisaatioon tavoitellaan uudenlaista toimintakulttuuria. Meillä ei ole irtisanottu, mutta rajujakin tehostamistoimenpiteitä on tehty. Joidenkin mielestä on tiristetty, joidenkin mielestä jopa ajettu työntekijöitä nurkkaan. Talouden tervehdyttäminen – joka jatkuu edelleen – on kuitenkin ollut välttämätöntä.

Mikkeli on alkanut hakea uutta suuntaa myös toimintakulttuuriinsa. Muutosohjelmaa on nyt toteutettu viime syksyn lopusta. Varsinaisesti hankkeet pääsivät vauhtiinsa loppuvuodesta 2008 ja alkukeväästä 2009. Tulemme kevään aikana käymään eri työyksiköissä kuulostelemassa ihmisten tuntoja ja kertomassa niistä pienistä ja ehkä suuristakin oivalluksista joita muutosohjelman hankkeissa on tehty.

Mikkelin kaupungin muutoshankkeissa tartutaan myös kuntajohtamisen haasteeseen. Halu käyttää valtaa on ”okei”, kuten Jungner toteaa. Halu muuttaa maailmaa on vielä enemmän ”okei”, Jungneria edelleen lainaten. Johtajan tehtävänä ei kuitenkaan ole miellyttää kaikkia. Näkisin, että johtaminen on hienoimmillaan sitä, että saa ihmiset itse tekemään oivalluksia, sitoutumaan ja tekemään. Johtajan rooli on olla kuulolla, tavoitettavissa ja osallisena. Hyvä johtaja antaa työntekijöidensä ja alaistensa loistaa.

Jungnerin haastattelu päättyy muuten aika vastaansanomattomasti: ”Kun eräänä päivänä tämä pesti loppuu, ihmisiä ei enää kiinnosta hölkäsen pöläystä mun mielipiteeni. Siinä vaiheessa, jos ei ole muuta elämää, on aika yksin”. Niin se on: Johtajan rooli on aina ihmistä suurempi.

05.03.2009

Tällä viikolla on tapahtunut melkoisen mielenkiintoisia asioita. Aika moni näistä asioista tuntuu kutoutuvan systeemisen älykkyyden ympärille. Kamala termi - myönnetään - mutta vissi peränsä sillä silti on.

Systeeminen älykkyys on kykyä ymmärtää kokonaisuuden päälle. Tajuta, miten palaset liittyvät toisiinsa, miten kokonaisuus toimii ja miten mahdotonta on yrittää muuttaa yhtä palasta ilman että koko systeemi muuttuu! (Minun systeeminen älykkyyteni on muuten käytännön toimissa ihan nollaluokkaa. Se todistettiin maanantai-iltana kun tyttö vaatimalla vaati minua kasaamaan palapeliä. Ei siitä tullut mitään. Voiko tätä edes ääneen tunnustaa?)

Mikkelissä systeeminen älykkyys on sitä, että ymmärretään toinen toistemme arvo ja merkitys. Tajutaan, että sen sijaan että minä yksin täällä kopperossani nyhrään, voisinkin nyhrätä yhdessä muiden kanssa.

Tapasimme tällä viikolla Pro Mikkelin ihmisiä. Minä haluan ymmärtää, mitä näin merkittävä ja monessa suhteessa edistyksellinen ihmisten yhteisö tekee ja mitä ne ihmiset, jotka tässä yhteisössä toimivat ja ajattelevat. Minä ajattelen että on mahdollista rakentaa polkua – sitä systeemistä älykkyyttä – kunnan ja Pro Mikkelin välille. Miksi rakentaa barrikadia kun voi rakentaa siltaa?

Pro Mikkelistä vierailleet ihmiset olivat fiksuja, skarppeja, analyyttisia. Ja ihmisiä. Kun ihminen kohtaa ihmisen, voi parhaimmillaan syntyä jotakin hyvää. Väittelyä, kyllä - erimielisyyttä ei pidä pelätä. Erimielisyyksistä voi sukeutua mielenkiintoinen keskustelu, jos takana on halu ymmärtää aidosti toisen näkökulmaa. Minulle jäi tunne, että tällaista halua voisi olla ilmassa.

Toinen asia, joka tuohon sanahirviöön ”systeeminen älykkyys” tällä viikolla kutoutuu, on Mikkelin ja alueen innovaatio- ja osaamisympäristön kehittäminen. Ei sitä pelasteta eikä tiikerinloikkaa oteta (jos sellaista tavoitellaan) yhden ihmisen tempuilla. Turha leikkiä kuningasta.

Jotakin todellista voi syntyä silloin, kun palaset alkavat liimautua kokonaisuuteen. Kun ensimmäinen kilahdus jonkun yksittäisen henkilön päässä jotakin uudistusta pohdittaessa on se, mitenkähän tämän voisi tehdä yhdessä.

Kehittämishommissa olen tottunut siihen että yksittäisen palasen sijaan rakennellaan kokonaisuuksia. Projektit sinällään ovat tärkeitä. Kaikista tärkeintä on kuitenkin kutoa niitä yhteen, ohjata pieniä ponnistuksia isommiksi kokonaisuuksiksi, systeemiksi. Yksin en ole mitään, olen jotakin vasta kun olen osa kokonaisuutta.  Se on sitä systeemistä älyä parhaimmillaan.

23.2.2009

Viikko takaperin käynnistyi varsinaisesti Mikkelin strategian uudistaminen. Kaupunginhallituksen ensimmäinen strategiatyöpaja oli kaaottinen ja kakofoninen. Etsittiin Mikkelin tavoitetilaa, visiota, pureskeltiin olemassa olevaa eikä valmista meinannut tulla ei sitten millään. Paja herätti monenlaista kritiikkiä.

Tapani mukaan jäin miettimään ja analysoimaan asiaa eri kanteilta. Pohdiskelin ja pohdiskelen edelleen, mikä oikeastaan on strategia ja mihin Mikkeli sellaista tarvitsee. Jotenkin minulle asia hahmottuu niin, että strategia on valintojen tekemistä. Siinä tehdään elintärkeät kehittämisvalinnat, kuten Helsingin kaupungin elinkeinotoimen johtaja Eero Holstila jossakin tilaisuudessa kiteytti.

Näinhän se on. Valintoja. Sosiaali- ja terveystoimen johtaja kirjoitti strategiapajan jälkeen erinomaisen paperin jonka ydinsanomaa minä ainakin tulkitsen juuri tätä kautta: meidän pitäisi päästä perusvalintojen äärelle. Me emme voi lähteä retostelemaan nykyistä visiotamme auki, poikki ja pinoon, jollemme ensin jäsennä, minkälaisista asioista meidän pitäisi valita.

Mikkelillä on paljon vahvuuksia, mutta kirkas elinvoimaisuutemme kärki hakee kyllä muotoaan. Miksi näin sitten on? Miksi ihmeessä istumme pitkiä iltoja ja pähkimme otsat kurtussa (tai laineilla kuten tyttäreni tapaa sanoa) niitä asioita, joilla Mikkeli erottautuu muista ja joilla tänne saadaan uutta, vitaalia porukkaa ja pidetään porukka, joka tänne jää, vähintään kohtuutyytyväisenä?

Strategiaprosessimme konsultti tavoitti asian ytimen ja hahmotti epämääräisen vellomisemme taustatekijöitä. Mikkeli on murroksessa, ja se näkyy vähän joka taholla. Kaupungin johdossa on tapahtunut uudistumista, poliittinen kulttuuri on murroksessa – ei ainoastaan Mikkelissä vaan ihan valtakunnallisestikin – ja talouden taantuma jysähtää päälle.

Olisi oikeastaan ihmeellistä ja valheellistakin, jos tällaisessa tilanteessa Mikkelin tavoitetila kiteytyisi parin tunnin pohdinnalla.

Se, mihin meidän strategiatyössämme pitäisi päästä, olisi se, että hahmottaisimme valintojemme paikat. Ylivertaista luonnonympäristöä emme voi tai saa valita – se on meillä. (Tämä tuli todeksi taas viikonloppuna kun hiihdin vakiolenkkiäni. Kun tunnin hiihtää, pääsee aika helpolla sellaiseen euforiantilaan, josta ei oikeastaan pois haluaisi tulla. Lammen jäällä pikkupakkasessa, kirkkaalla taivaalla loisti Pohjantähti. Tallensin sen paitsi kännykkääni myös syvälle sisimpääni. Yksi parhaista hetkistä Mikkelissä tähän mennessä…)

Valintoja voidaan kuitenkin luonnonympäristönkin suhteen tehdä ja hahmotella. Profiloidummeko hiljaisuuden retriittien tyyssijaksi, ekologiseksi edelläkävijäksi, urbaanin kaupunkikeskuksen ja luonnon ennakkoluulottomaksi yhdistäjäksi? Miten poikkeuksellisen upeat miljööt ja ympäristö kääntyvät vielä nykyistä voimallisemmin ihmisten hyväksi ja liiketoiminnalliseksi kilpailueduksi?

Luonnonympäristö on vain yksi esimerkki valintojen tekemisen paikasta. Pääsemme strategiassa pohtimaan valintojemme kohdistumista myös muista näkökulmista, muun muassa siitä vinkkelistä, keitä me haluamme tänne houkutella. Tuleeko meistä eläkeläisten paratiisi vai lapsiperheiden ylivertainen asuin- ja elinympäristö? Vai voidaanko nämä näkökulmat yhdistellä jollakin tavalla?

Kysymys siitä mitä Mikkeli haluaa, on kohtalonkysymys. Vastauksen saamiseen ei ole oikopolkua. On vain siedettävä kaaosta ja sekavuutta. Lopputuloksen uskon kuitenkin palkitsevan. Se voi onnistuessaan kantaa Mikkelin uuteen nousuun.

16.2.2009

Kuntien talousfoorumilla viime viikon lopulla nähtiin vakavia ilmeitä. Puheenvuorojen pitäjien esityksissä käppyrät vilistivät – ja ne vilistivät rankasti alaspäin. Ainoastaan kuntien menojen kasvusta oli saatu aikaiseksi ylöspäin suuntautuva käyrä.

On selvää, että huolestuneisuus on aiheellista. Ei ole mitään syytä pistää päätä pensaaseen. Kylmät faktat puhuvat sen puolesta, että kuntiin talouden taantuma iskee rankalla moukarillaan viimeistään tämän vuoden loppupuolella ja synkimmät näkymät kuntataloudessa ovat odotettavissa vuonna 2010.

Mikkelissä mitkään perusteet tai faktat eivät anna aihetta sivuuttaa talouden taantuman synkkiä skenaarioita. Meillä on melkoiset talkoot edessämme, vaikka esimerkiksi yhteisöverotuottojen aleneminen ei rankaisekaan Mikkeliä yhtä kovalla kädellä kuin montaa muuta kaupunkia.

Silti mietin huolen ja huolestuneisuuden merkitystä. Kehittäjälle ihmisten huolenaiheet ja huolestuneisuus ovat asioita, jotka on otettava vakavasti. Ei niitä voi sivuuttaa. Väittäisin kuitenkin, että se mistä ihminen löytää syyn ja valon elämälleen, ei ole huoli. Se on jotakin muuta. Jollekin se on antoisa tyydytystä tuottava työ, toiselle rakkaus, joku ehkä kokee elävänsä vasta kun tempautuu arkisesta aherruksestaan jonkin ylevämmän edessä, vaikka musiikin tai kirjallisuuden parissa.

Minulle elämäni pysäyttävin hetki oli se kun sain lapsen. Tajusin, että nyt on edessä sellainen huolten taakka, joka ei rinnastu mihinkään aiemmin kokemaani. Tunteet ja järki heittivät sellaista häränpyllyä, joka kaltaiselleni elämän täydelliseen hallintaan pyrkivälle on vierasta.

Pikku hiljaa sain huomata, että arjesta lapsen kanssa löytyy myös suunnaton kepeys. Se että voi antaa asioiden mennä ja tapahtua. Heittää hetkeksi huolten taakan harteiltaan ja tempautuu tuijottamaan ohitse kiitävää pilveä taivaalla, poimii ahomansikoita heinänkorteen ja lepuuttaa jalkojaan järvivedessä. Kun rohkenee heittäytyä, saa myös suunnatonta voimaa.

Kuntataloudessa järki on pidettävä mukana ja viileää rationaalista ajattelua tarvitaan. On kuitenkin syytä pitää mielessä, että kunta on yhteisö, joka muodostuu ihmisistä. Ihmiset tarvitsevat elämäänsä huolen vastapainoksi myös kepeyttä ja iloa. Vaikeina aikoina kepeyden ja ilon vaaliminen on erityisen tärkeää.  

2.2.2009

Ajelen tapani mukaan pientä (lain sallimissa rajoissa tosin) ylinopeutta Kyyhkylään. Olen menossa Mikkelin kaupungin rehtoreiden Pakkaspäiville. Seija Manninen on pyytänyt minua puhumaan rehtoreille teemasta Mikkelin kehittäminen. Tuttu teema, mutta monta kysymystä surraa päässäni. Olen kyllä valmistautunut ja Seijan– joka muuten on aivan erikoislaatuisen upea tyyppi – kanssa etukäteen käyty keskustelu on antanut hyviä eväitä oman puheenvuoroni jäsentämiseen. Silti minua askarruttaa. Kyyhkylän porteilla päätän heittää epäilykseni syrjään ja keskittyä olemaan oma itseni, puutteineni kaikkineni.

Puheenvuoron aikana syntyy kiivasta keskustelua. Joku yhteys tuntuu syntyvän minun ja rehtoreiden välille, ainakin ohuesti, niin tulkitsen. Ehkä jossain häivähtää ajatus siitä, että samassa paatissa tässä purjehditaan; meillä on yhteisiä tavoitteita ja pyrkimyksiä. Ilahdun siitä, että pystymme saamaan keskustelusta irti ihan konkreettisiakin asioita kaupungin kehittämiseen liittyen. Ajan Kyyhkylästä kaupungintalolle hyvillä mielin.

Myöhemmin pari rehtoria ottaa minuun yhteyttä. Ilahdun niistä kummastakin, vaikka sisällöt niissä ovat keskenään hyvin erilaiset. Ehkä tulkintani jonkinlaisen yhteyden syntymisestä ei ollut ihan hakoteillä. Ajattelemisen aihetta tilaisuudesta ja noista yhteydenotoistakin jää paljon. Perjantai-iltapäivänä saamani viesti jää kiepumaan päähäni. Päätän kirjoittaa blogin aiheesta vauhtisokeus.

Nykypäivän yhteiskunnassa on helppoa polttaa itsensä loppuun. Mikkeliläinen rehtori nostaa minulle lähettämässään sähköpostiviestissä esiin sen, miten muutoksen kaaottisuus ja jatkuva säntäily sinne ja tänne uuvuttaa meidät helposti. Kyseinen rehtori ei oikein pitänyt ajatuksestani siitä, että maailma muuttuu, ja se muuttuu aiempaa nopeammin. Ainakaan hän ei pitänyt tavastani tulkita tätä asiaa, ja ottaa se ikään kuin annettuna. 

Olen itsekin miettinyt lukuisia kertoja, ja hyvinkin kriittisesti, mihin päädymme muutosohjelmallamme ja kaikilla niillä hankkeilla, joilla muutosta tavoittelemme. Joidenkin mielestä meitä vaivaa jo hankeähky. On liikaa ja liian paljon projekteja, eivätkä hankkeet aina kytkeydy toisiinsa. Vouhotamme ja touhotamme, mutta mitä tästä kaikesta jää käteen?

Minulle projektimaailma ja isompien kokonaisuuksien palastelu pienempiin hankkeisiin on tuttua. Rehtoreiden kanssa käyty keskustelu kirkasti terveellä tavalla sitä, että kaikille tällainen maailma ei ole arkipäivää. On normaalitoimintaa ja sitten on hanketoimintaa, eivätkä nämä välttämättä arkipäivän tuoksinassa kulje käsi kädessä. 

Muutos ja muutoshankkeet vaativat aina tiukan keskustelun siitä, mihin niillä pyritään. Mikkelin kaupungin muutosohjelmassa olemme lähteneet - ei kovin vaatimattomasta – tavoitteesta. Haluamme luoda Mikkelin kaupunkiorganisaatioon uudenlaista toimintakulttuuria. Tässä punaisena lankana on ihmisistä ja heidän arkityöstään lähtevä kehittäminen; arjen ja arkikäytäntöjen parantaminen. Kun tiedetään, että kulttuuri muuttuu noin 10 vuodessa, on pikavoittoja turha odottaa. Mutta se mitä voidaan parhaimmillaan saavuttaa, on alkusykäys kulttuurin muutokselle.

On selvää, että toimintakulttuurin muutoksella tavoitellaan myös tuottavuutta ja taloudellisia hyötyjä. Mutta kaiken ydin on ihmiset, työntekijät, Mikkelin kekseliäät arjen työn tekijät. Mikä valtava potentiaali, mikä ideoiden kirjo, mikä osaaminen saatiin jo vajaan kahden tunnin aikana esiin Kyyhkylässä rehtoreiden pakkaspäivillä!

Mutta palaan vielä muutossokeuteen. On selvää, että kaiken uudistamisen keskellä on säilytettävä järki ja sopeutettava muutostahti ihmisten reagointi- ja omaksumiskykyyn. Olen kuitenkin aistinut, että valtava tarve muutoksille on olemassa; se tarve huokuu vastaan kun tapaan Mikkelin kaupungin työntekijöitä ja kaupunkilaisia käytävillä ja erilaisissa tilaisuuksissa. Siihen tarpeeseen me yritämme nyt muutosohjelmassa osaltaan vastata. Jos muutoksen taustalla on aito tarve, on muutoksen tekeminen perusteltua. On silti oltava nöyrä asioiden ja ihmisten edessä. Tärkeää olisi löytää viisas tapa edetä ja löytää tasapaino pienten onnistumisten tavoittelun ja pidemmän aikavälin syvällisempien muutosten tavoittelun välillä.

Muutossokeudelle ei pidä antaa valtaa. Välillä on maltettava myös pysähtyä.

Olen muuten miettinyt paljon sitäkin, mistä hyvä työyhteisö syntyy. On tullut oltua hyvissä ja vähän vähemmän hyvissä työyhteisöissä. Yksi piirre, mikä hyviä työyhteisöjä yhdistää, on nauru ja ilo. Se että osataan vitsailla, nauraa arjen ajoittaiselle hulluudelle (sellaistahan se välillä on!), itsellemme. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että vakavat asiat sivuutettaisiin, tai työteho laskisi. Uskon että asia on pikemminkin päinvastoin. Olen ihan varma, että huumori nostaa työtehoa ja tuloksellisuutta.

On ollut ihanaa huomata, että Mikkelin kaupunkiorganisaatiossa huumorin kukka kukkii. Tällaisesta kulttuurista on ilo päästä osalliseksi! 

21.1.2009

Kansalainen Wihtori antoi kaupungin palautejärjestelmän kautta palautetta kehitysjohtajalle. Kiitos Wihtorille. Ihan otsikon mukaisilla sanoilla Wihtori ei palautettaan antanut, mutta jotakin tällaista hän varmaan tarkoitti. Wihtorin mielestä kehitysjohtajan blogi verkostoista ja luottamuksesta jäi kovin teoreettiselle tasolle. Näin varmasti oli, enkä missään mielessä halua sitä kiistää. Mutta en malta olla palaamatta Wihtorin esille nostamaan asiaan.

Teoretisoinnilla on ikävä maku ja sointi. Sen, joka vain teoretisoi, koetaan vieraantuneen todellisuudesta ja todellisesta elämästä. Asia ei tässä(kään) taida olla ihan mustavalkoinen ja yksioikoinen. Hämmästyttävänkin monissa arkielämän asioissa ja käytännöissä on jokin teoria taustana.

Teorioihin perustuvat monet yhteiskunnallisesti isot ja merkittävät asiat. Yksi tänä päivänä kovin ajankohtainen asia on talouspoliittinen linjamme. Se minkälaista talouspolitiikkaa maa päättää harjoittaa, voi olla varsin suoraviivainenkin yhteys johonkin (hyväksi havaittuun, tai ainakin sellaiseksi uskottuun, uskollakin kun on hirmuinen merkitys) teoriaan ja teoretisointiin. Asia ei tietysti tässäkään ole mustavalkea. Poliittiset ideologiat vaikuttavat nekin, ja monet muut seikat, joista osa on sellaisia, joilla ei ole teorian eikä aina järjenkään kanssa mitään tekemistä. Nyt taantuman aikaan on ollut muodikasta ja ajankohtaista kaivaa kuuluisan taloustieteilijän John Keynesin opit esille. Keyneshän oli se, joka uskoi julkisen vallan toimenpiteillä olevan suuri merkitys laman aikana. Jos yksityinen kysyntä ei asiasta huolehdi, on julkisen vallan syytä ryhtä aktiivisiin toimiin työttömyyden vähentämiseksi.

No mutta keynesiläisyydestä Mikkeliin. Onko käsitteellinen ajattelu – se että nousemme arkipäivän rullaavista asioista (rullaavat ne sitten sujuvasti tai vähemmän sujuvasti) jonkinlaiseen helikopteriperspektiiviin – vierasta mikkeliläisille ja Mikkelin päättäjille? Voiko jokin teoria – vaikka sitten ymmärryksemme muutoksen johtamisesta tai talouskasvusta – auttaa meitä arkipäivän työtä tehdessämme ja vaikka muutoshankkeita toteuttaessamme? Voiko teoria helpottaa ymmärtämään ihmisten reaktioita, myönteisiä ja kielteisiä, muutostilanteissa? Voiko teoriasta ammentaa apua ja lohtua kun Mikkelin torilla kulkiessa vastaantulijat jupisevat, miten huonosti asiat Mikkelissä ovat ja Mikkelin tulevaisuudessa ei lohtua näy? Voimmeko saada apua ja tukea teorioista, kun mietimme, miten saamme Mikkeliin uusia veronmaksajia, edistämme nykyisten hyvinvointia ja houkuttelemme tänne hyviä, kasvuhakuisia firmoja?

Minulla on tutkijatausta, ja se on hyvä ja huono asia. Huono se on silloin, kun etsin järkeä järjettömyydestä, ja jään jumiin syihin ja seurauksiin. Maailma on kaaottinen, ja yksioikoisella logiikalla ”kun x, niin y” ei kovin pitkälle pötki. Jonkinlaista apua tutkijataustasta on silloin, kun maailman jäsentymättömyys, ihmisten reaktioiden käsittämättömyys ja päätöksenteon kummalliset käänteet menevät niin sanotusti yli hilseen. Silloin voi helpottaa se, että kirjoissa näitä asioita on kuvattu, ja niille on annettu nimet. Epämääräinen vellominen ja kummallisuudet ovat saaneet jonkinlaisen kirjallisen hahmon, jolla näyttää olevan jonkinlaisia yhtymäkohtia reaalimaailmaan.

Käsitteellinen ajattelu ja teoriat voivat selkiyttää omaa ajattelua. Ehdottomasti parasta meidän kannaltamme olisi, jos ne palvelisivat Mikkelin etua ja mikkeliläisten hyvinvointia. Olisihan se mainiota, jos meidän ei tarvitsisi kokea olevamme yksin tässä universumissa, tarpomassa tietä jota kukaan muu ei ole aiemmin kulkenut. Teoria voi luoda siltaa ”meidän Mikkelin” ja muun maailman välille. Parhaimmillaan se voisi kaiketi luoda perustaa niille viisaille päätöksille, joilla Mikkelin tulevaisuutta rakennetaan. Mikkelin tulevaisuus ei ole tulipalojen sammuttelua vaan viisautta nähdä tätä päivää kauemmaksi. Joskus ja joissakin tilanteissa voi olla hyvä selata muutamaa opusta hahmottaakseen, minkälaisia asioita ilmassa oikein on ja miten ainakin päältä katsottuna keskenään ehkä hyvin eriparisista palasista voi rakentua jonkinlainen kokonaisuus. Teoria voi kummasti auttaa tunnistamaan kehittämiskohteet epämääräisestä mössöstä ja vielä auttaa keinojenkin löytymisessä.

P.S. Osallistu ihmeessä Mikkelin kaupungin tulevaisuuden visiointiin. Osallistumaan pääset kaupungin verkkosivujen kautta. Nyt on mahdollisuus päästää luovuus valloilleen ja ideoida, miten Mikkelistä tehdään tulevaisuuden huippupaikka, kaupunki jonne halutaan!

12.1.2009

Kuntakehittäjän työssä ehkä hauskin – ja samalla haastavin  –  asia on saattaa teoriassa yksinkertaiselta tuntuvia asioita käytäntöön. Työurani alkutaival meni tutkimustöissä. Niistä olen pikku hiljaa, ja toivottavasti oman tien kirkastumisenkin kautta, päätynyt soveltaviin käytännön kehittämistehtäviin. Pikkuinen analysaattori ei kuitenkaan ole mihinkään hävinnyt, ja nykyisenkin työn suola on siinä, miten teoriaa ja käytäntöä voi parhaimmillaan yhdistellä – Mikkelin hyväksi.

Luottamus on asia, josta tutkijat ja käytännön kehittäjät ovat kirjoittaneet hyllymetreittäin. Luottamuksesta puhutaan ja sitä peräänkuulutetaan. Luottamusta haluavat kaikki, ja kuntaorganisaatiossa asia kilpistyy jo päättäjien nimekkeeseenkin: he ovat luottamushenkilöitä.

Parisuhteessa luottamus voi aika ajoin olla koetuksella, ja työelämässä luottamuksen perään on katsottava tiiviisti. Helppo menettää, vaikea saavuttaa, on yksi tapa luonnehtia luottamuksen syvintä olemusta.

Luottamus on olennainen osa verkostojen toimintaa. Verkostot taas ovat se toimintatapa, jolle nykyajan yhteiskunta pitkälti rakentuu. Elämme verkostoyhteiskunnassa, ja verkostojen johtaminen ja hallinta ovat niitä asioita, joiden perään modernien johtajien on katsottava. Sen sijaan että nykyjohtaja suoraviivaisesti käskyttäisi, hän joutuu – tai pääsee – miettimään, miten saisi porukat energisoitua niin, että he tarttuisivat toimeen ja tekisivät töitä yhteisen päämäärän eteen.

Paljon puhuttu sosiaalinen pääoma on verkostoja, ja joidenkin mielestä verkoston muodostamien yksilöiden välisiä yhteyksiä. Verkostossa tarvitaan ennustettavuutta. On kyettävä luottamaan siihen, että verkoston osapuolten toimet ovat ainakin johonkin mittaan saakka ennustettavissa. On oltava jonkinlainen luottamus siihen, että yhteisellä asialla ollaan, ja että toinen osapuoli ei halua ainakaan tietoisesti sabotoida yhteistä hyvää. Luottamus on elintärkeä asia verkostojen hengissä pysymisen kannalta.

Olen kirjoittanut luottamuksesta verkostojen polttoaineena ja rakennuspuuna. Nyt on todellinen mahdollisuus testata, miten teoriakehittely taipuu todelliseen tilanteeseen, Mikkelin kehittämiseen ja luottamuksen rakentumiseen kaupungin verkostomaisessa kehittämistyössä. Yksin ei kukaan Mikkelin kehittymistä ja uudistumista ratkaise. Se jos mikä on verkostotyötä.

Mikkelissä on monipuolinen joukko kunta-, kaupunki-, elinkeinoelämän, palvelujärjestelmän ja osaamisen kehittäjiä – muutamia näkökulmia vain mainitakseni. Jonkinlainen yhteinen tahtotila tälle porukalle pitäisi syntyä. Yhteisen tahtotilan ja Mikkelin tulevaisuuden vision syntyminen onkin ehkä ensimmäinen ehto sille että kaupunki voi uudistua ja kehittyä. Yhteinen tahto- ja tavoitetila ei kuitenkaan riitä. Mitä virkaa on hienolla Mikkelin sloganilla ja ylevällä visiolla, jos kukaan ei siihen sitoudu ja sen eteen töitä tee? Sitoutuminen on avainasia.

Verkostossa osapuolten työnjaon pitäisi olla kohtuuselvää. Ei ole järkevää, jos kaikki hääräävät samojen asioiden kimpussa, ja pahimmillaan hakevat kehittämisrahoitusta samoihin asioihin toisistaan tietämättä. Keskinäinen kilpailu voimavaroista, rahoista ja työntekijöistä, on myrkkyä Mikkelin kehittämiselle. ”Sulka hattuun” –syndroomasta, eli siitä, että tärkeintä on, että ”Minä tein sen” pitäisi päästä yhteiskehittelyyn ja rakentavaan, luottamukselliseen vuoropuheluun. Helpommin sanottu kuin tehty!

Nykypäivän talousjärjestelmässä tieto on keskeinen voimavara. Niinpä verkostoissakin tarvitaan välineitä ja mekanismeja, joilla tieto on hallittavissa ja siirrettävissä. On pötypuhetta väittää, että verkostot eivät tarvitsisi ohjausta. Verkostot tarvitsevat ohjausta ja jopa johtamista. On tärkeää, ja itse asiassa välttämätöntä, että verkostossa on johtaja, johon eri osapuolet luottavat ja jonka kontolle verkoston tavoitteen kirkastaminen jää silloin kun verkosto rämpii epätietoisuuden ja miksei joskus epätoivoisuudenkin suossa! Mikkelissä tuskin tarvitaan kyläpäällikköä, mutta kehittämisen johtajaa (ja nyt en puhu kehitysjohtajan vakanssista!) kyllä tarvitaan.

Yksi loukku, mihin Mikkelikin voi jäädä kiinni, on se että verkostomme sulkeutuu. Olen kirjoittanut blogeissani ja kuvannut esityksissäni sitä, miten kovaa alueiden välinen kilpailu on. Me emme paini enää maakuntasarjassa, vaan entistä enemmän aidosti globaalissa sarjassa. Jatkuva uudistuminen ja parantaminen on tätä päivää. Ei voi tuudittautua siihen, että yhden hankkeen jälkeen tulisi jonkinlainen hengähdystauko ja voisi keskittyä ns. normaalitoimintaan. Kehittämisestä on saatava arkipäiväinen, arjen asia.

Mutta tuohon kilpailuun palatakseni. Uudistuakseen ei tarvitse kaikkea kehittää alusta alkaen itse. Viisas menestyjäkunta hakee esimerkkejä muualta. Se avaa kehittämistään ja uudistumistaan rohkeasti kuntalaisten ja muiden käyttäjien, vaikkapa lomamökkiläisten, yritysten, tutkimusorganisaatioiden ja rahoittajien areenaksi. Nokkela kunta ottaa käyttöön avoimia innovaatioareenoita, foorumeita, joilla tehdään yhteiskehittelyä ja haetaan parhaita käytäntöjä – eikä ainoastaan muista Suomen kunnista vaan myös kansainvälisesti. Verkosto ei sulkeudu vaan se on jatkuvassa vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan ja toimijoiden kanssa.

Periaatteessa edellä kuvatut luottamuksen ja verkostojen rakentumiseen liittyvät seikat ovat aika yksinkertaisia. Todellisuus on kuitenkin kohtuullisen kompleksinen. Ei ole ihan helppo tehtävä ratkaista ensimmäinen haaste, yhteinen tavoite. Monialaisessa kuntakonsernissa riittää tavoitetta joka lähtöön. Minä en kuitenkaan voi hyväksyä sitä, että monialaisuus ja monitoimijaisuus tekisi yhteisen tavoitteen määrittelemisen mahdottomaksi. Viisas kunta kyllä löytää tähän keinot!

Toimintojen ja tekemisen päällekkäisyys on selvästi Mikkelin ongelma. Ja haaste meillä on kyllä poisoppia tuosta ikävästä sulka hattuun-syndroomastakin! Kunpa pystyisimme rakentamaan luottamusta niin, että nauttisimme aidosti yhteisestä tekemisestä ja aikaansaannoksista.

23.12.2008

Näin joulun alla ja uuden vuoden lähestyessä ihmisten on tapana summeerata yhteen elettyä vuotta. Minullakin tuo tarve on; tosin aikajänne, jolla asioita mieleni tekee arvioida, koskee ainoastaan puolikasta vuotta. Mielenkiintoisimmalta ajanjaksolta kuluneena vuotena tuntuvat viimeksi eletyt kolme kuukautta ja kolme viikkoa. Nimittäin tuon ajanjakson ajan olen työskennellyt Mikkelin kaupungin kehitysjohtajana (tai koeajan kehitysjohtajana, jos tarkkoja ollaan).

En voi sanoa, että tuo vajaan neljän kuukauden pätkä olisi elämäni helpoimpia. Vaikka ystävät ja tuttavat minulle ennen lähtöäni sanoivat, että seuraava vuosi tulemaan olemaan rankka, ja kyselivät, olenko nyt ihan varmasti ymmärtänyt, mihin hommaan olen menossa, en tietenkään kaikkia asioita voinut etukäteen tietää, enkä edes aavistaa. Ne asiat, jotka minua eniten ovat yllättäneet, ovat nekin osoittautuneet yllätyksiksi. Enpä olisi voinut etukäteen kuvitella yllättyväni niistä asioista, jotka minulle yllätyksiä käytännössä tuottivat!

Mikkelin kaupunkiorganisaatio on aika valtava, jo pelkästään siitä näkövinkkelistä tarkasteltuna, kuinka paljon se suoraan työllistää ihmisiä. Yli 3000 hengen työyhteisö musertaa helposti alleen; identiteetit peittyvät ja yksilö häviää massaan. Samalla iso koko on hurja mahdollisuus. Se tarjoaa lukuisan joukon mielenkiintoisia urapolkuja, monta mahdollisuutta kokea ja kasvaa työntekijänä mutta myös ihmisenä.

Uteliaalle, uudesta kiinnostuneelle kaupunki on työpaikkana kuin kultakaivos. Konserni on mitä monialaisin. Se tarjoaa lukuisan määrän näkökulmia inhimilliseen elämään.. Kaupunki ja kunta tulevat väistämättä lähelle ihmistä. Törmäämme ”kuntaan” joka päivä, palveluissa, infrastruktuurissa; lapsina, nuorina, keski-iän kynnyksellä ja senioriteetin koittaessa. On äärimmäisen mielenkiintoista päästä kurkistamaan tämän valtavan ”kuntakoneen” sisälle, siihen, miten palvelutehtävää toteutetaan, miten palveluja itse tuotetaan, siltä osin kuin niitä itse tuotetaan, miten palveluita ja koko toimintaa kehitetään ja uudistetaan ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Suuruuden paradoksin ohella toinen mielenkiintoinen kahteen suuntaan vetävä asia piilee tämän kuntakoneen uudistumis- ja muuttumiskyvyssä sekä -halussa. Puheet ja teot eivät aina käy yksiin, mikä tietysti on inhimillistä. Olen jäsentänyt tätä asiaa jotenkin seuraavasti. Periaatteellisella tasolla yksimielisyyttä on paljon siitä, että kaupunki ja sen organisaatio tarvitsevat uudistumista. Kun lähdemme palastelemaan asiaa ja käymme varsinaisesti toimeen, eli lähdemme keskustelemaan mitä muutos oikeasti tarkoittaisi sen ja tuon toiminnon osalta, moni muuttuu yhteistyöhaluttomaksi. Todellinen muutos merkitsee aina, tai ainakin sen pitäisi merkitä, asioiden kyseenalaistamista, katsomista uusin silmin. Se ei ole kaikista kivaa, eikä kivaa ole sekään, jos muutos tuo mukanaan tunteen siitä, että nyt minun oma henkilökohtainen tilanteeni tästä huonontuu.

Olen kirjoittanut aika monta blogia muutoksesta. Koen sen tärkeäksi, koska muutoksen tekeminen ja aikaansaaminen on nähdäkseni yksi kehitysjohtajan perustehtävistä. Ilman muutosta Mikkelin kaupunki ei tule selviytymään. Mikään kunta ei itse asiassa selviä, jos muutosta ei tehdä.

Mutta palatakseni vielä tuohon blogin alkupuolen fiilistelyyn. Monta yllätystä on tullut, ja suurin kaikista yllätyksistä on ollut se, miten hyvin viihdyn kehitysjohtajan hommissa. Nautin työstä ihmisten kanssa, nautin siitä, että koen kaikesta huolimatta, että nyt on tilaa ja tilaus kyseenalaistaa ja hämmentää. Koen pieniä ilon hetkiä, vaikka suurten askeleiden ottaminen onkin ehkä haastavampaa kuin osasin odottaa. Konkreettinen tekeminen – uuden yksikön perustaminen, yhteispalvelun toiminnan kehittäminen, elinkeinopolitiikkaan osallistuminen – luovat kuitenkin uskoa siihen, että oikealla tiellä ollaan. Olen ollut yllättynyt myös siitä palautteesta, jota kaupungin työntekijät ja kuntalaiset ovat antaneet. Olen tallentanut sen kaiken koneelleni ja parhaat palat sydämeeni.

Näiden vajaan neljän kuukauden aikana minulle on kirkastunut myös se, mikä kehittämisessä on ehkä tärkeintä. Se on optimismi - jonkun mielestä ehkä lapsenusko, minulle elämän tärkein eliksiiri. Koska luen paljon (ja aiemmin jopa saunassa), en nyt malta olla taas kerran siteeraamatta minua paljon ajattelukykyisempiä ihmisiä. Minusta seuraava, Bodin Jönssonin loistavassa kirjassa ”10 ajatusta ajasta” oleva sitaatti on upea (alun perin tämä on Dietrich Bonhofferin laatima):

”optimismi ei ole olemukseltaan
mielipide kulloisestakin tilanteesta
vaan elinvoima,
voima toivoa silloin kun muut luovuttavat,
voima selvitä takaiskuista
voima joka ei luovuta tulevaisuutta
pessimistille
vaan käyttää sen toivon hyväksi”

Kiitän kaikkia Mikkelin kaupungin upeita työntekijöitä ja kaupunkilaisia tästä vajaasta neljästä kuukaudesta! Toivotan kaikille mitä parhainta Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2009. Tapaamme jälleen ensi vuoden puolella.

15.12.2008

Kunnallisissa organisaatioissa muutoksen tekeminen on haastava juttu. Muutoksen aikaansaaminen ei liene helppoa missään, mutta kunnallisella ja julkisella puolella siihen liittyy omia erityisiä tunnuspiirteitään. Erilaisissa organisaatioissa, rakenteissa ja työoloissa työskenneltyäni on mielenkiintoista pysähtyä hetkeksi näiden erityispiirteiden äärelle. Yhden tällaisen erottelevan tekijän olen nimennyt varmistamiseksi.

Varmistamisen kulttuuri ja toimintatapa tarkoittavat – ainakin oman horjuvan käsitteellistämiseni nojalla – sitä, että ennen kuin mitään tehdään, tai edes ryhdytään valmistelemaan tekemisen aloittamista, varmistetaan se, että kaikki reunaehdot, kipukohdat, riskit ja epäonnistumisen mahdollisuudet on tunnistettu ja huomioitu. Tämä tarkoittaa keskusteluja lukuisten ihmisten kanssa, asioiden pohtimista ja jäsentämistä, huolenaiheiden läpikäyntiä ja yhteen sovittelua päämäärien kanssa. Runsas keskustelu ja perinpohjainen asioiden työstäminen ei ole missään nimessä huono asia. Ongelmalliseksi sen tekee vasta se, jos kaikella huolehtimisella ja varmistamisella ajamme itsemme nurkkaan. Varmistaminen voi pahimmillaan johtaa siihen, että analysoimme itsemme ja asiantilamme hengiltä. Energiaa ei jää varsinaiseen toteuttamiseen lainkaan. 

Mikkeli ei liene poikkeustapaus tässä varmistamisen kulttuurissa. Moni ns. perstuntumalta kiinnostava idea ja aiheentynkä saattaa jäädä varmistamisen jalkoihin. Kehittäminen ja varmistaminen vetävät monessa suhteessa eri suuntiin. Ei ole helppoa olla viimeisen päälle kehittäjä ja varmistaja samaan aikaan.

Kehittämistyössä olennaisia asioita on ennakkoluulottomuus ja uskallus heittäytyä. Jos haluaa uudistaa rakenteita ja muuttaa "isoa kuvaa”, ei voi millään tietää ja varmistaa kaikkea ja hioa jokaista yksityiskohtaa. Tärkeämpää kuin riskien minimoiminen on se, että uskaltaa kyseenalaistaa, ajatella toisella tavalla, kysyä ja ihmetellä – ja kokeilla. Kun kunta tavoittelee uudistumista palvelujärjestelmänsä ja koko toimintatapansa tasoilla, ei tätä muutosta voi täysin aukottomasti pilkkoa, vaiheistaa ja ohjeistaa. Välillä on parempi antaa intuition viedä kuin yrittää löytää lopulliset vastaukset. Kysymyksiin vastaaminen voi käydä mahdottomaksi jo siksikin, että ne kysymykset, jotka alussa asetettiin, eivät enää ole merkityksellisiä myöhemmin. Joskus voi olla viisaampaa kokeilla aika nopeasti asioita käytännössä kuin suunnitella niitä loputtomiin paperilla.

Mikkelissä muutosohjelmaan liittyviä, kokeilemisen arvoisia asioita löytyy ainakin henkilöstön kehittämisen, kuuntelemisen ja osallistamisen menetelmistä.  Nyt olisi tärkeää viedä asioita vauhdikkaasti käytäntöön, kokeilla ja ottaa kokemuksista opiksi.

Edelläkävijäkunnissa riittää ihmettelijöitä ja kyseenalaistajia. Edelläkävijäkunnat myös tarttuvat toimeen, ja ottavat muutoksen mahdollisuudesta vaarin, vaikka eivät tarkalleen tietäisi, mihin vuosien päästä päätyvät. Varman päälle pelaamisen sijalle tulee uskallus ja rohkeus, halu lähteä kulkemaan polkua, jonka mutkista ei ole kovin tarkkaa kuvaa ennakolta, eikä kompassiakaan ole koko ajan saatavilla.

4.12.2008

Pidin tänään esityksen Mikkelin liikemiestenseuran lounaskokouksessa. Ainakin porukkaa oli paljon. En tiedä, hämmensinkö, ihastutinko vai vihastutinko porukkaa, mutta keskustelua ainakin syntyi.

Nostin esille sen, että kunnissa tulisi saada aikaiseksi jatkuvan parantamisen kulttuuria. En tarkoita tällä sitä, että kunnissa asiat olisi tehty huonosti. Ei lainkaan. Monet asiat on tehty hyvin ja ihan älyttömänkin hyvin. Korkea työmoraali siivittää kaupungin työntekijät tavoittelemaan huippulaatua palvelussaan. Asiakkaiden tarpeisiin halutaan vastata niin hyvin kuin mahdollista.

Tarkoitan jatkuvan parantamisen kulttuurilla sitä, että emme voi lakata kehittämästä, vaikka edellinen kehittämishanke olisi juuri loppuunsaatettu. Yhdysvaltalainen kehittäjä ja tutkija Peter Drucker kuvaa asiaa nasevasti: ”Asioita täytyy seurata jatkuvasti, tai muuttuu hyvin nopeasti itsekin museokappaleeksi” (Drucker 2008). Kunnissakaan tuskin halutaan museoitua.

Druckerin mainitsema seurailu ei kuitenkaan yksin riitä. Tarvitaan aktiivista kehittämistä ja uudistamista. Vaikka se välillä houkuttelevaa olisikin, emme voi ummistaa silmiämme muutokselta. Etenkin silloin on muutosta pohdittava, kun menee hyvin. Kun ajaudutaan vaikeuksiin, kehittämisen ja muutoksen mahdollisuutta on mietittävä vieläkin ponnekkaammin. Selviöksi pitäisi muodostua kysymys: ”Jos meillä olisi tässä nyt mahdollisuus, niin mikä se olisi?”

Parantamiseen liittyy myös laadukkuus ja riittävä tavoitetaso. En nyt puhu Suomelle niin rakkaasta ”huippuosaamisesta” vaan laadusta, jota voi ylpeänä esitellä. Vaatimattomuudella ei tunnetusti pitkälle pötkitä ja vahingollista se on kuntienkin kannalta. Minusta kuntien pitäisi tavoitella laatua ja korkeaa tavoitetasoa. Pitkällä aikajänteellä Mikkelille ei mielestäni riitä se, että pää pysyy pinnalla. Mikkelin pitää tavoitella todellista edelläkävijyyttä niihin osaamisiin ja kyvykkyyksiin nojaten, mitä meillä on.   

Toinen asia, johon kyseistä herra Druckeria lukiessani suorastaan rakastuin, on luopumisen tuska ja autuus. Koko ajan ei voi vain lisätä asioita. Välillä on pysähdyttävä miettimään, mistä asioista voi luopua. Luopuminen on välttämätöntä myös kunnille. On luovuttava jotta voi säilyttää elinvoimansa. Pätee myös yksityiselämään.

24.11.2008

Viime lauantaina oli uuden valtuuston ensimmäinen yhteinen tapaaminen, eräänlainen sisäänajo valtuutetuille tuleviin tehtäviin ja Mikkelin tilanteeseen. Valtuutetut ovat saaneet hienon tehtävän, kuten tilaisuutta vetänyt konsultti totesi. Se on harvinaisen totta. Edessä ei ole vain tuulta ja myrskyä vaan aidosti mahdollisuuksia rakentaa jotakin uutta ja merkityksellistä. Monet niistä uhista, joita kuntasektorilla toistelemme jo lähes mantranomaisesti, pitävät sisällään myös aidon ja myönteisen mahdollisuuden.

Yksi tällainen mahdollisuus kumpuaa ikääntymisestä. Valtuuston perehdyttämispäivässä asiasta keskusteltiin eri näkökanteilta. Ja ideoitiin myös sitä, mitä tämä voisi konkreettisesti tarkoittaa. Mikkeli voisi profiloitua 65+-asukkaiden hyvänä, turvallisena asuinpaikkana, jossa viihdytään, ja jossa on erinomaiset edellytykset yhteisölliseen ja muutoinkin laadukkaaseen elämään.

Edellä mainitut näkökohdat on syytä huomioida ja avata konkretiaksi kaupunkistrategiassa. Vaikka strategiatyö ja työn kautta valmistuva strategiapaperi suuntaa kaupungin toimintaa seuraavat neljä vuotta, ei se saa olla lukkiuttava. Tarvitaan strategista herkkyyttä sen suhteen, että kyetään koko ajan havainnoimaan ja tulkitsemaan ympäristön muutoksia tarkasti, herkällä korvalla ja avoimin silmin.

Herkkyyden voi pilata monella tapaa. Näistä tekijöistä on hyvä olla tietoinen. Putkiajattelu supistaa näkökentän vain siihen mikä on kaupungin menestymisen, kasvun ja kehittymisen ytimessä. Ytimen ulkopuolella olevat asiat leimautuvat merkityksettömiksi. Herkkyyttä rapauttaa myös tiukka keskittyminen jatkuvaan parantamiseen. Tällöin lyhyen tähtäimen sisäiset kysymykset alkavat liiaksi hallita ja seurauksena on strateginen likinäköisyys. Jos pyritään johtavaksi kaikessa siitä mitä tehdään, voi käydä kalpaten, koska silloin ei välttämättä olla avoimia yhteistyölle ja kokeiluille. Ja jos tuijotamme vain tulosta, saattaa meille muodostua tekijäsankarisyndrooma, jossa ei ole aikaa eikä kiinnostusta vaihtoehtoihin. Nämä asiat kiteyttää loistavasti Mikko Kososen ja Yves Dozin kirja ”Nopea strategia”.

Herkkyys ei sekään yksin riitä, eikä takaa menestymistä. Voimavarojen pitäisi organisaatioissa liikkua riittävästi ja tilanteisiin joustaen. Onko tällaiselle edellytyksiä kunnissa? Tarvittaisiin toimintamalleja, joilla löysättäisiin vakaita, perinteisiä resurssien kohdentamisratkaisuja. Tämä tarkoittaisi sitä, että saataisiin aikaan kollektiivisia sitoumuksia, jotka tekee yhtenäinen kokonaisuutena toimiva johtotiimi. Voisiko tällaisia toimintatapoja syntyä Suomen kuntiin? Mitä se tarkoittaisi päätösvallan hajauttamisen kannalta?

Strateginen nopeus vaatii, että ylin johtotiimi kykenee sitoutumaan ja tekemään yhdessä päätöksiä. Tarvitaan aitoa keskustelua, jolla tasapainotetaan yltiöpäistä, säilyttämään pyrkivää voimaa sekä rajoitetaan yliampuvaa itseluottamusta ja ylimielisyyttä, toteavat Kosonen ja Doz.

Nopea, ketterä ja herkkä strategia on haastava juttu. Erityisen haastava se on julkisille organisaatioille, joiden toimintaan nopeat liikkeet ja avoimuus uudelle eivät hevillä aina kuulu. Ollaanpa nopeasta, ketterästä strategiasta mitä mieltä tahansa, ajattelemisen aihetta se antaa. Maailma muuttuu hurjaa kyytiä myös kuntakentällä, ja on syytä miettiä, onko perinteinen tapa toimia ja suunnata toimintaa strategisesti se, mistä menestyjäkunnan soppa hämmennetään.

10.11.2008

Suomessa on meneillään hurja kunnallisten uudistusten buumi. Tätä siivittää muun muassa kuntien palvelurakenneuudistus, jolle valtio luo osaltaan suuntaviivoja. Toisaalta kunnissa on viimeistään tälle vuosituhannelle tultaessa herätty siihen tosiaan, että palveluita ja toimintoja tulee kehittää asiakkaiden tarpeista käsin. Jos asian haluaa oikein yksinkertaistaa, ydinajatus on, että kunta on olemassa kuntalaisia, ei hallintoa varten. Näin ollen uudistuksetkin on tehtävä asiakkaiden ja käyttäjien, ei hallinnollisten laatikkoleikkien näkökulmasta.

On aika käsittämätöntä miten näin yksinkertainen ajatus ja asia niin helpolla vesittyy matkan varrella. Kunnallisia palvelu- ja toimintamalleja uudistettaessa hallinto ja tuotanto alkavat ohjata – ei se mitä kuntalaiset haluavat ja tarvitsevat. On tietysti perin inhimillistä, että kukin kunnan työntekijä katsoo oman reviirinsä ja laatikkonsa perään. Mitä minä saan kun organisaatio muuttuu, ja muuttaako se vastuita ja rooliani isossa kokonaisuudessa?

Osa Suomen kunnista on ottanut radikaalin linjan ja pistää kunnallisen palvelutuotannon ihan uuteen kuosiin. Radikaalimpia malleja ollaan käyttöönottamassa tai jo otettu käyttöön muun muassa Tampereella, Oulussa ja uudistuvassa Hämeenlinnassa. Koko palvelutuotannon perusfilosofiaa on tai ollaan kääntämässä - jos nyt ei päälaelleen - niin ainakin uuteen asentoon. Entisestä hierarkkisesta siilomallista siirrytään malliin jossa tuottajat ja tilaajat erotetaan toisistaan, ja toiminnot organisoidaan palvelualueiksi ja -toiminnoiksi. Tavoitteena on saada kunnasta palveluorganisaatio aina henkilöstön nimekkeitä myöten.

Mallit eivät tietenkään ole itseisarvo. Tärkeintä on se, mitä niillä tavoitellaan ja mikä tärkeintä, mitä niillä aikaansaadaan. Osassa tapauksista tuloksena on varmaan hirveä sekasotku. Kun siilot hävitetään ja tilalle tuodaan palvelusopimuksiin perustuvat yhteistyösuhteet ja –velvoitteet, hierarkkiset toimivaltasuhteet menevät uuteen kuosiin, ja tämä pelottaa ainakin hierarkian kannattajaa. Prosessimaisessa organisaatiossa vastuita ja valtaa toki on, se vain järjestellään eri lähtökohdista. Asiakkaalle, olipa se sitten tavallinen kuntalainen tai kunnan oman organisaation työntekijä, uuden toimintamallin pitäisi näyttäytyä aiempaa tehokkaampana ja tuottavampana sekä tarpeisiin paremmin vastaavana.

Samalla systeemi on läpinäkyvämpi. Kustannukset ja kustannusvastaavuus on helpompaa selvittää, kun tilaaja ja tuottaja tekevät sopimuksen. Asioille määritellään oikeasti hinta ja palvelut tuotteistetaan niin pitkälle kuin se on mahdollista. Se ei ole mitenkään yksinkertaista mutta ei myöskään mahdotonta. Eikä se tarkoita sitä, että palveluista häviäisi asiakaslähtöisyys. Itse näen tilanteen pikemminkin päinvastaisena. Kun tilaaja tietää mitä tilaa ja tuottaja tietää mitä tuottaa ja näiden kesken vielä vallitsee yhteisymmärrys, saa kuntalainen parempaa palvelua kuin tilanteessa joissa kyseiset ehdot eivät täyty – tuotetaan mitä tuotetaan ja hintatietoisuus on vähän niin ja näin.

Joskus tuntuu siltä, että unohtuu se yksinkertainen asia, että kunta on paitsi palveluita kuntalaisilleen tarjoava yhteisö myös merkittävää taloudellista valtaa ja taloudellisia valintoja tekevä yhteisö. Välillä kummeksuttaa, miksi nämä asiat nähdään toisilleen vastakkaisina. Yksi keskeisimmistä taidoista, joka kunnallisilla päättäjillä ja virkamiehillä on oltava, on ymmärrys taloudesta. Ja se ei ole palveluhalukkuudesta ja –kyvystä mitenkään pois!

Vaikka Mikkelissä organisatorisia muutoksia on tehty ja tehdään koko ajan, selvää on, että myös meille ”ison kuvan” hahmottaminen tulevaisuuden palvelujärjestelmästämme on elintärkeää. Emme voi pysähtyä näihin jo tehtyihin uudistuksiin, vaan meidän on koko ajan pohdittava, miltä asiat näyttävät vuosien päästä. Erilaisilla kehittämishankkeilla ja valmennuksilla on tässä tärkeä tehtävä. Niillä hahmottelemme tulevaisuuden vaihtoehtoja ja testaamme halukkuuttamme sitoutua erilaisiin tulevaisuuksiin. Kehittämishankkeet tukevat merkittävällä tavalla tulevaisuutemme haltuunottoa. Aika paljon parempi vaihtoehto on se, että teemme itse tulevaisuutemme kuin se, että joku muu tekee sen puolestamme.

24.10.2008

Kuntien tulevaisuus huolettaa - ainakin puheen tasolla - tänä päivänä niin kunnan omia päättäjiä kuin valtakunnan huippupolitiikoitakin. Ihan syystä, se on selvää. Lukuisia palstamillimetrejä on käytetty sen raportointiin, miten tuskaisassa tilanteessa monet kunnat tällä hetkellä ovat, tai jos eivät vielä ole, tulevat jatkossa muun muassa maailmantalouden myllerryksen seurauksena olemaan. Voisi ajatella, että Mikkeli menee ongelmineen nyt kuntien etujoukoissa, ja moni muu on tulossa perässä.

Olen itsekin jo ennättänyt kirjoittamaan muutamiin esityksiin perusmantrat: globaalitalouden tiivistyminen, väestön ikääntyminen ja muuttoliike, sekä näiden vaikutukset kuntakehitykseen. Olen kirjoittanut auki, että nämä tekijät vaikuttavat työllisyysasteeseen, kuntatalouteen, palvelutuotantoon ja aluerakenteeseen. Joitakin osatekijöitä ja seuraamuksia olen pystynyt jollakin tarkkuustasolla aukaisemaan, osaa en juurikaan. Selvää kuitenkin on, että Mikkelissä kaikki nämä yleisesti kuntia koskettavat haasteet ovat myös meille merkityksellisiä.  

Tulevaisuuden tutkimus tarjoaa meille mielenkiintoisia menetelmiä ja lähestymistapoja tulevaisuuden haisteluun ja ennakointiin. Sen sijaan, että suoraviivaisesti läppäisemme kalvolle tai paperille nuo edellä kuvatut kehityskulut, voisimme sukeltaa niihin syvemmälle. Esimerkiksi syvällisessä trenditarkastelussa mielenkiintoinen piirre on trendien, vastatrendien ja ”kolmansien” tunnistaminen.

Juuri noista välitiloista, kolmansista, voivat löytyä kaikista kiinnostavimmat asiat. Otetaanpa vaikka yhteisöllisyys, jota tänä syksynä on paljon peräänkuulutettu. Sen vastavoimana on yksilöllisyys. Mitä näiden väliin jää? Entä kaupunki- ja kuntakehitys? Väestön ja talouskasvun keskittymisen antitrendi on hajautuminen. Välitilaan jää kehys- ja kauluskuntien kehitys. Juuri tämä välitila tuntuu tällä hetkellä kiinnostavimmalta. 

Tulevaisuuden haisteluun ei tarvitse upota. Siihen ei tarvitse käyttää viikkokaupalla aikaa. Kaupunkien entistä kovemmassa keskinäisessä kilpailussa voisi kuitenkin olla hyödyllistä irrottautua hetkeksi tästä päivästä ja katsella helikopteriperspektiivistä tulevaisuutta ja piileviä mahdollisuuksia. Mitä ”kolmansia” meille avautuu esimerkiksi teemasta matkailu? Tai mitä erilaisia tulevaisuuden kuvia näemme elinkeinoelämämme kehityksessä ja mitä polkuja pitkin niihin päästään?

Tulevaisuuden hahmottelu auttaa meitä myös ymmärtämään ja asettamaan tärkeysjärjestykseen nykypäivän asioita. Hieman ristiriitaisesti, tulevaisuuden tutkimus korostaa myös tämän päivän todellisuuden tulkintaa. Tulevaisuuksien hahmottelu aukaisee myös nykyisyyttä. Voitaisiinko Mikkelissä ottaa käyttöön jonkinlainen ”hyvän elämän” tulevaisuusverstas, toimikunta tai tulevaisuusklubi, jossa näitä Mikkelin nykyisyyksiä ja tulevaisuuksia hahmoteltaisiin ja sitoutettaisiin ihmisiä hyvän elämän tavoitteluun?

14.10.2008

Viime viikko oli yhtä tohinaa ja (korkea)lentoa. Kiersimme Laitsaaren Matin kanssa esittelemässä henkilöstölle kaupungin muutosohjelmaa, joka on vielä aikalailla raakile. Joidenkin mielestä asialla ollaankin liikkeellä aivan liian varhain. Näin keskeneräisiä asioita ei pitäisi tuoda framille ja yhteisiin keskusteluihin. Jotkut taas kokevat, että liikkeellä ollaan liian myöhään. Työhyvinvoinnin ja  työn kehittämisen juna ”menivät jo”. Kolmas ryhmä taas näyttää ajattelevan ajoituksen olevan juuri oikean.

Ajoituksen ohella tavoiteltu muutoksen suunta herättää hämmennystä ja kysymyksiä. Joidenkin mielestä ohjelmaluonnos on musta vitsi, toiset taas näkevät siinä pilkahduksen paremmasta. Muutoksen perustelut herättävät paljon keskustelua. Niitä onkin ollut tarpeen ruotia keskustelutilaisuuksissa ja tarpeen niitä on ruotia tästä eteenpäinkin.

Kaikki edellä kuvatut reaktiot ovat oikeutettuja. Ihmisten on oikeus ajatella niin kuin he ajattelevat. Ihminen ei myöskään operoi pelkkien faktojen ja järkensä varassa. Vaikka tosiasiat lyötäisiin pöytään – vaikka nyt sitten Mikkelin kaupungin taloustilanne – sekoittuu niiden käsittelyyn aina ja väistämättä myös tunnetta ja tunneperäisiä reaktioita. Talous on mitä suurimmassa määrin myös inhimillinen asia, kuten viime päivien kiivaat kansainvälisen talouden ongelmat ovat meidät pakottaneet huomaamaan.

Muutoksessa järki ja tunne myös vuorottelevat, ja toinen voi ajoittain ottaa toisesta niskalenkin. Ihmisten muutoskäyrät eivät myöskään käy yksiin. Kun yksi aktiivisesti sabotoi koko muutosyritelmää, on toinen jo pohtimassa yhteistyön mahdollisuuksia muutoksen aikaansaamiseksi.

Olennaista ei kuitenkaan viime kädessä ole se, miten moninaisia tunteita ja reaktioita muutokset meissä ihmisissä herättävät. Olennaista on se, että ymmärrämme näiden kuuluvan asiaan ja olemme tietoisesti valinneet menettelytavat näiden kuuntelemiseksi ja käsittelemiseksi. Muutos edellyttää aktiivista jalkautumista henkilöstön pariin, huhujen siipien katkaisemista, kritiikin sietämistä, ihmisten oppimisen edistämistä, puolestapuhujien aktivoimista ja yhteistyöhön kannustamista. Ihmisten yksilölliset reaktiot on hyväksyttävä ja niitä on ymmärrettävä.

Kunnissa muutoksia tapahtuu koko ajan. On pötypuhetta väittää muuta. Osa muutoksista tapahtuu suunnitellusti ja tyylikkäästi toteuttaen. Osa muutoksista tehdään pakon sanelemana ja siinä vaiheessa, kun umpikuja on edessä. Vaihtoehdot ovat vähissä tai niitä on tasan yksi. Joskus muutoksen suunnitteluun käytetään niin paljon aikaa ja energiaa, että varsinainen toimeenpano tehdään hutiloiden kaikesta muutosmessakasta väsyneenä. Osassa tapauksista muutos jää kuolleeksi kirjaimeksi kun ne, joita muutos koskee, eivät sisäistä asiaa eivätkä sitoudu millään muotoa muutoksen toteuttamiseen.

Mikkelin kaupungilla on melkoinen haaste edessään. Miten saada aikaan sellainen työyksiköistä ja työhyvinvointiin kiertyvä muutos, joka tuottaa parempaa ja tehokkaampaa palvelukykyä sekä viime kädessä antaa paremman vastineen palveluapparaattiin käytetyille veroeuroille?

Minä en epäile hetkeäkään muutoksen onnistumisen mahdollisuutta Mikkelissä. Mikkelillä on melkoinen voimavara käytössään. Se voimavara on Mikkelin kaupungin henkilöstö. Se, miten saamme henkilöstön mukaan ja sitoutumaan muutokseen, ratkaisee lopulta sen, miten onnistunut muutos Mikkelissä on. Onko Mikkeli menestyjäkaupunki, joka onnistuu ymmärtämään toimintaympäristönsä muutosta ja uudistamaan omia toimintatapojaan ja työprosessejaan linjakkaalla tavalla? Toivon että näin olisi.

02.10.2008

Tällä viikolla olen ollut pikkuisen hämmästynyt, ehkä jopa äimistynyt. Joka tuutista puskee tietoa ja viestiä siitä, miten onnettomalla tolalla Mikkelin kaupunkimaine palvelurakenteista ja johtamisesta puhumattakaan on. Länsi-Savosta saa lukea joka päivä vähintään kolme kirjoitusta siitä, että ”ihmisen kokoinen, hyvän elämän kaupunki” on mennyttä aikaa.

Nyt meillä kuitenkin on ihan objektiivisesti tuotettua tutkimustietoa siitä, että itse asiassa tilanne on tyystin toinen. Lukuisat lehdet uutisoivat tällä viikolla näyttävästi tutkimustuloksia, joissa suomalaiskunnat oli rankattu lapsiperheiden näkökulmasta paremmuusjärjestykseen.

Kunnat oli listattu tilastojen mukaan kymmenen eri tekijän mukaan. Tekijät oli poimittu aiemmista tutkimuksista. Vertailussa otettiin huomioon asuntojen hintojen ja toisen asteen koulutustarjonnan lisäksi muun muassa kunnan rikollisuusaste, lapsiperheiden määrä kunnassa, kunnan veroprosentti, matka kunnasta lähimpään isoon kaupunkiin ja kunnan työttömyysaste.

Mikkeli menestyi tässä vertailussa hyvin. Sijoituksemme oli 47. Jätimme taaksemme yhteensä 358 kuntaa, joukossa monia hyvän maineen kuntia. Maan 20 suurimman kaupungin joukossa olemme peräti kolmanneksi parhaita. On tärkeää olla kriittinen. Kielteisistä asioista pitää avoimesti voida keskustella ja niitä pitää uutisoida. Jotenkin vaan tuntuisi siltä, että kohtuudenkin nimissä olisi tarpeen tuulettaa myös positiivisilla uutisilla ja asioilla. Kyllä niistä löytyisi jutun juurta ja ylpeyden aihetta. Lehdistöllä ja muilla tiedotusvälineillä on myös Mikkelissä yhteisöllisyyden ja maineen kannalta suuri merkitys.

26.9.2008

Kirkas auringonpaisteinen tiistai kääntyi murhenäytelmäksi. Kauhajoen tapahtumat koskettavat meitä kaikkia. Tragedia herättää kysymyksiä, joihin tuskin koskaan saamme lopullisia ja tyhjentäviä vastauksia. Se ei kuitenkaan saa estää meitä toimimasta.

Nuorten kriisipisteen toiminnanjohtajalla Olavi Sydänmaanlakalla on meille yksinkertainen neuvo. Tervehditään toisiamme ja ollaan ystävällisiä toisillemme. Sydänmaanlakan neuvon voi myös kytkeä laajempaan yhteisöllisyyden teemaan. Yksinäisyyden ja eristäytymisen vastinparina on yhteisöllisyys ja asioiden jakaminen. Pienillä sanoilla, rohkaisulla ja välittämisellä luomme yhteisöllisyyttä ja kunnioitamme toinen toistemme ihmisarvoa.

Kaupungit ovat paitsi asukkaidensa yhteisöjä myös työyhteisöjä. Mikkelin kaupungilla meitä työläisiä on reilut 3000 henkilöä. Aika iso määrä ihmisiä, aika monenlaisia arkipäivän tilanteita, aika monia mahdollisuuksia osoittaa olevansa ihminen ihmiselle. Meistä jokaisella on vastuu ja me olemme yhdessä vastuusta työyhteisöstämme. En malta olla siteeraamatta Bernard Shawta:

”Ihmiset aina moittivat olosuhteita ja ympäristöä siitä, mitä he ovat. Minä en usko olosuhteisiin. Pystyvät ihmiset tässä maailmassa ovat niitä, jotka etsivät toiminnalleen oikeita olosuhteita mutta elleivät löydä, tekevät ne”.

Näin se on: myös työyhteisö syntyy teoista. Mutta se syntyy myös tunteesta ja välittämisestä.

18.9.2008

Tapasin eilen Länsi-Savon päätoimittajan ja lehden torstaisin ilmestyvän liitteen tuottajan. Turinoitiin Tapio Honkamaan kanssa niitä näitä. Minua kiinnosti – ja kiinnostaa kyllä edelleenkin – kovasti se, mikä rooli maakunnan ja paikkakunnan ykköslehdellä on Mikkelin nostamisessa jaloilleen. Mielestäni keskustelu toimituksessa oli rakentavaa. Vallitsi suorastaan liikuttava yksimielisyys siitä, että ”yhteisellä asialla ollaan” ja Mikkeli saadaan nousuun.

Tiedotusvälineet ovat ratkaisevassa asemassa kaupunkien mainetta ja imagoa rakennettaessa. Maine on monimutkainen asia. Se ei ratkea yksittäisillä tempuilla. Maineen voi helposti menettää mutta hyvän maineen luominen vie aikaa.

Hyvä maine tekee kaupungista vetovoimaisen. Tämä edistää lähes mantraksi muodostunutta ilmiötä nimeltä kilpailukyky (en aina ole ihan vakuuttunut siitä, olemmeko me mikkeliläiset ymmärtäneet kilpailukyvyn merkityksen. Joskus tulee aavistus siitä, että elämme edelleen vanhan jakopolitiikan aikaa jolloin ruikuttamalla saa ja sille joka eniten nurisee, eniten myös annetaan; tässä tarkoitan aineellista hyvää – rahaa ja muuta resurssia). Kaupunkien välinen kilpailu on kovaa – eikä mitään merkkejä ole siitä, että tilanne olisi helpottamassa. Maine kiirii kauas ja edistää kaupungin menestymistä kilpailuyhteiskunnassa.

Kaupunkimainetutkimus ja käytännön työ mainehallinnassa on Suomessa kuten ilmeisesti muuallakin aika lailla alkutekijöissään. Joitakin pioneereja kuitenkin on. Tutkimuksen keinoin on voitu osoittaa, että Suomessa kaupunkimaineeseen vaikuttavat ennen kaikkea seuraavat tekijät:

Metkaa kaupunkimaineessa on, että meistä jokainen sitä rakentaa. Maine saa kasvualustansa todellisesta toiminnasta, ihmisten puheesta ja tulkinnoista. Sitä ei ulkoapäin voi tuoda eikä ulkokohtaisin imagokampanjoin rakentaa.

Mikkelissä riittää tehtävää varmasti kaikilla kaupunkimaineen osatekijöillä. Mutta meillä on myös ylivertaisia vahvuuksia joiden nojalla voimme lunastaa paikkamme suomalaisten ja eurooppalaisten kaupunkien kentässä. Meillä on myös ainutlaatuinen tilanne reivata kurssiamme ja tehdä paljon hyvää kaupunkimaineemme eteen. Kukaan meistä ei yksin mainetta rakenna, sen me teemme kaikki yhdessä.

12.09.2008

Tämä viikko on ollut mielenkiintoinen. Olen tavannut ihmisiä niin kaupunkiorganisaation sisältä kuin sen ulkopuoleltakin. Tavoitteena on ollut ymmärtää tämän ison apparaatin toimintaa ja ihmisten asemoitumista siinä. Ehkä tätäkin tärkeämpää minulle on ollut luoda näiden kohtaamisten avulla käsitystä siihen, mikä tapaamieni henkilöiden omakohtainen suhde on Mikkeliin ja sen uudistamiseen. Vaikka kohtaamiskierros on kesken, on se jo tähän mennessä luonut uskoa ja vahvistanut näkemystä siitä, että muutos on mahdollinen. Mikkelistä löytyy kaupunkiin ja sen uudistamiseen vahvasti sitoutuneita ihmisiä.

En malta olla viittaamatta eiliseen merkittävään kohtaamiseen. Olin tyttäreni päiväkodin vanhempainillassa. Kieltämättä minua hieman askarrutti, mitä siellä on luvassa. Käytetäänkö aika Mikkelin talousahdingon ja sen seuraamusten ruotimiseen. Ilta oli kuitenkin kaikkea muuta. Päiväkodin johtaja toki totesi käytännön realiteetit. Se on kaikkien kannalta reilua. Päätä ei voi pistää piiloon ja tosiasiat on tehtävä kaikille selväksi. Olennaisempaa kuitenkin oli se henki, joka henkilöstöstä ja johtajasta kuvastui. Minut pysäyttivät sanat, jotka menivät jotenkin näin: ”tästä huolimatta me tsemppaamme ja me selviämme tästä”. Voiko ihminen paremmin porukkaa psyykata?

On selvää, ettei arki aina kanna. Joskus faktat lyövät silmille, eikä myönteisiä asioita ole aina helppoa löytää. Todellisuus kuitenkin rakentuu tavastamme kohdata realiteetit. Todellisuus luodaan sanoilla ja pienen pienillä arkipäivän teoilla. Hyvä kantaa hyvää, ja pienet sanat ja teot voivat mullistaa maailman. Uskon siihen myös Mikkelissä.

11.09.2008

Kohta yhdeksän päivää Mikkelin kaupungin uutena kehitysjohtajana on takanapäin. Mitkä ovat päällimmäiset mietteet? Ensimmäisenä on ainakin joutanut romukoppaan sitkeässä olevassa ajatus siitä, että kuntasektori on pysähtyneessä tilassa. Konsulttimaailmassa tottui nopeuteen ja asioiden nopeaan etenemiseen. Vauhti näyttää olevan vähintäänkin yhtä hurja kuntakentällä. Puntit tutisee ja kengän korot kopisee…

Isoja rakenteellisia muutoksia tapahtuu ja on tapahtumassa hirmuinen määrä. Koen, että viranhaltijana (tai kokelaana, koeajalla kun ollaan) yksi tärkeimmistä tehtävistä on tulkita valtiovallan kapulakieltä ja saattaa se tavallista kuntalaista puhuttelevaan muotoon. Ei ihan pieni tehtävä! Tässä jos missä tarvitaan sitä kuuluisaa maalaisjärkeä.

Haasteita on paljon ja kieltämättä kokonaiskuvan hahmottaminen on vaikeaa. Itse ajattelen kuitenkin niin että työhön on ryhdyttävä saman tien. Turha ihmetellä ja kummastella. Alkaa vain tekemään, niin sitten sen näkee, mikä onkaan olennaista ja mikä vie sivuraiteille. Kiinnostavia akuutteja asioita ovat ainakin keskushallinnon uudistaminen ja koko kuntakonsernin strategian päivitys. Odotan innolla että pääsemme yksinkertaistamaan liian monimuotoista tuloskorttiamme ja koko strategiaa. Voisikohan siitä tulla kestävän onnellisuuden ja menestymisen strategia? Aika näyttää.