Etusivu ›› Vaihtuvat näyttelyt - 2004

Vaihtuvat näyttelyt - 2004

Mikkelin taidemuseon vaihtuvat näyttelyt - 2004

 

 

Kirjanalleja ja nallekirjoja 20.2.–16.5.

Kirjanallet ja nallekirjat -näyttely johdattelee lapsia kirjojen maailmaan nallekarhu –teemalla. Nykyisen lastenkirjallisuuden nallehahmon juuret ovat moninaiset. Kuvakirjojen nallekarhun suora esikuva on vain sata vuotta vanha lelunalle, mutta modernin kotimaisen lastenkirjallisuuden nallehahmon kehittymiseen ovat vaikuttaneet myös ikivanhat karhumyytit ja kansanperinteeseen pohjautuvat tarinat. Nykyinen nallekarhu on siten yhdistelmä villistä karhusta ja nallenukesta, joka on ajan mittaan saanut yhä enemmän ihmismäisiä piirteitä ja jakaantunut mitä moninaisimmiksi tyypeiksi.

Karhujen talo, jolla on yhteys satuun Kultakutrista ja kolmesta karhusta ja joka on yksi näyttelyn keskeisistä elementeistä, on eräänlainen kirjasto täynnä maailman- ja kotimaisen kirjallisuuden nallekirjoja. Talon runko on rakennettu kirjahyllyistä ja kattona on suuri avoin kirja. Ikkuna on kuvaruutu, johon ilmestyy kaiken aikaa uusia nallekarhuja katseltavaksi. Talon ympäristössäkin seisoskelee kaiken kokoisia ja näköisiä kirjoista tuttuja nallekarhuhahmoja.

Ja mitä olisi nallekirjojen esittely ilman alkuperäisiä nallekarhukuvituksia? Suomalaisten kuvittajien visuaalisesti rikasta nallejoukkoa johtavat Hannu Tainan Uppo-Nalle ja Jukka Lemmetyn Urpo ja Turpo. Otosta nallekarhujen alati muuntuvasta olemuksesta jatkavat Jaana Aalto, Maileena Byström, Kristiina Louhi, Leena Lumme, Suvi Mannonen, Salli Parikka, Seppo Polameri, Maija Ranta, Alexander Reichstein, Pirkko-Liisa Surojegin, Henna Takkinen ja Ulla Vaajakallio.

Näyttelyn on suunnitellut taiteilija Alexander Reichstein (s.1957), joka on tehnyt kuvituksia, tilataideteoksia, veistoksia, animaatioita, johtanut työpajoja ja taidekursseja sekä järjestänyt erityisesti lapsille suunnattuja tapahtumia ja näyttelyitä. Hänen kuvittamansa kirja Gondwanan lapset sai Finlandia Junior palkinnon vuonna 1997.
 

Hule – Kuopion Kuvataiteilijat ry Ars Liberan näyttely 20.2.–4.4.

Seitsemän taiteilijaa kuopiolaisesta taiteilijaryhmästä Ars Liberasta valitsi kumppanikseen nuoremman polven taiteilijoita yhteiseen näyttelyyn. Tuloksena on vuoropuhelua yhteistyöstä, toisten teoksista, taiteesta ja samanhenkisestä ilmaisusta. Dialogia käydään vapaasti ja monimuotoisesti valokuvin, videoin, tilateoksin, maalauksin, piirustuksin ja veistoksin. Taiteilijapareina ovat Jouni Airaksinen & Vesa Hiltunen – Antti Immonen, Kari Juutilainen – Antti Rönkä, Pentti Meklin – Arto Väisänen, Jaakko Rönkkö – Reijo Kärkkäinen, Riitta Rönkkö – Tuija Suutari ja Kaisa Törmänen – Riikka Viinikanoja.
 

Meri - Nándor Mikolan akvarelleja 13.4.–16.5.

Mikolan akvarellimuseon kokoamassa näyttelyssä tutustutaan Unkarissa syntyneen, vuonna 1936 Suomeen muuttaneen Nándor Mikolan (s.1911 Budapest) meriaiheiseen akvarellitaiteeseen.

Nándor Mikolan pitkään taiteilijanuraan kuuluu useita eri kausia, mutta luonto on kuitenkin pysynyt hänen luovuutensa lähtökohtana. Luonto on innoittanut taiteilijaa tarkastelemaan sen värejä, muotoja, valoja ja siirtämään ne kuulaisiin ja herkkiin akvarelleihinsa. Mikolan teokset eivät kuitenkaan ole tyyliltään realistisia maisemakuvia, vaan lähes abstraktein muodoin tulkittuja tuokioita luonnosta. Mikolalle tärkeää on teoksista välittyvä tunnelma. Pelkistämisen kautta hän pyrkii tuomaan esiin vain sen, minkä katsoo tärkeimmäksi piirteeksi omasta henkilökohtaisesta luonnonkokemuksestaan. Kaiken turhan hän karsii pois.

Akvarellien väriasteikko on uran aikana kulkenut tummista ja kylmistä sävyistä heleisiin, kirkkaisiin väreihin. Viimeaikaisissa töissä on tummuus jälleen korostunut. Kotimaisemat ovat siirtyneet paperille eri valaistuksissa: aamun sarastuksessa, iltaruskon punerruksessa, valon vaihteluina meren yllä, myrskypilvinä ja tyynen veden pinnan heijastuksina.

”Meressä on voimaa, minä rakastan merta. Siinä heijastuu avaruus, suuruus ja voima; toisaalta se pirstaloituu kimmeltäviksi tähdiksi, välkkyviksi laineiksi.” Nándor Mikola

Nándor Mikolan ura vapaana taiteilijana alkoi Vaasassa 1947, vaikka valinta ammatista oli jo tehty synnyinmaassa Unkarissa. Siellä hän opiskeli 1928 - 32 Budapestin taideteollisuuskoulun litografialuokalla sekä Budapestin vapaassa taideakatemiassa. Opintoja jatkamaan hän siirtyi 1932 Wienin graafiseen instituuttiin. Suomeen Mikolan toivat työt 1936: Hungaria-ravintolaan Helsinkiin tarvittiin seinämaalauksia. Vakituinen työpaikka löytyi Vaasasta 1938 Lassila & Tikanojalta, missä hän toimi ensin mainospiirtäjänä, sitten mainospäällikkönä. Mikolan ensimmäinen yksityisnäyttely oli 1943 Strindbergin taidesalongissa Helsingissä. Pitkän uransa aikana Mikola on pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä sekä osallistunut moniin yhteisnäyttelyihin.
 

Turhat pojat

Juhani Harri, Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Ukri Merikanto, Veli Granö 28.5.–12.9.

Kuvataiteen historia on täynnä erilaisia pienempiä ja suurempia taiteilijaryhmiä, on lokakuulaisia ja marraskuulaisia, on Prismaa ja Dimensiota. Toisinaan on kyse ideologisista ryhmittymistä, toisinaan taas esimerkiksi yhteinen tyyli tai tekniikka saattavat yhdistää taiteilijoita. Usein ryhmät ovat lyhytikäisiä ja vailla jäykkää organisaatiota, ne syttyvät hetken kemiasta ja elävät aikansa. Suomen taide-elämän tuorein tällainen kemiallinen hetki on tapahtunut viiden tunnustetun mestarin kohtaamisessa. Juhani Harria, Jorma Hautalaa, Pekka Kauhasta, Matti Kujasaloa ja Ukri Merikantoa eivät yhdistä niinkään mitkään tyylilliset tai taidepoliittiset seikat vaan miesten pitkäaikainen ystävyys. Yhtäkkiä vain syntyi ryhmä, ja ryhdyttiin suunnittelemaan näyttelyä. Ryhmän humoristisen nimen takaa voi toki lukea hieman taidepoliittista kannanottoakin, mutta yhdistävänä tekijänä voi sen ja ystävyyden lisäksi ennen kaikkea nähdä taiteilijoiden persoonien sijaan vankkumattoman taiteellisen tuotannon. Trendien heilutellessa taidemaailmaa saattaa taiteen keskeisin sisältö toisinaan unohtua, mutta näiden mestareiden taiteellinen tuotanto on ollut ennen kaikkea hyvää ja kestävää taidetta.

Juhani Harri (1939-2003) tunnetaan omintakeisena ja innovatiivisena esinekoosteiden ja instal-laatioiden tekijänä, ennen kaikkea laatikonmuotoon tehdyistä monimielisistä ja -selitteisistä pienoismaailmoistaan. Hienostuneen estetiikkansa vuoksi häntä on toisinaan pidetty romanttisena ja nostalgisena, mutta hänen töissään piilee myös aina kriittinen, toisinaan sarkastinenkin, suhtautuminen ympäröivään kulttuuriin.

Jorma Hautala (s. 1941) on yksi suomalaisen konstruktivismin mestareista. Taidemaalarina ja graafikkona tunnettu värin ja viivan taitaja on myös tehnyt merkittävän uran laajemmassa ympäristön kokonaisesteettisessä suunnittelussa ja on toiminut pitkään yhteistyössä arkkitehtien kanssa esimerkiksi julkisten tilojen värisuunnitteluun liittyvissä projekteissa.

Pekka Kauhanen (s. 1954) on noussut erääksi merkittävimmistä keskipolven veistäjistä Suomessa. Hän on sekä muotojen että materiaalien suhteen innovatiivinen, yllättävä ja omaperäinen kokeilija. Veistäjänä Kauhanen on suuremman muodon lisäksi niittänyt mainetta pienemmässäkin muodossa; hän on mm. voittanut Suomen mitalitaiteen killan vuosimitalikilpailun.

Matti Kujasalo (s. 1946) on yksi kansainvälisesti tunnetuimmista taidemaalareistamme, joka toimii myös grafiikan ja kuvanveiston alueella. Kujasalon tuotannossa yhdistyvät omintakeisella tavalla herkkä esteettisyys ja toisaalta äärimmilleen viety geometrinen konstruktivismi.

Ukri Merikanto (s. 1950) edustaa suomalaisessa kuvanveistossa ehkä pisimmälle vietyä puhtaaksi viljeltyä modernismia. Merikannon mestarillisessa plastiikassa yhdistyvät niin herkkyys ja voima kuin orgaaniset muodot ja kuvanveiston pitkä kulttuurinen perinne. Merikanto on myös monen materiaalin tuntija, hänen veistoksiaan on nähty yhtälailla pronssiin, graniittiin, marmoriin kuin teräkseenkin toteutettuina.

Otso Kantokorpi, päätoimittaja, Taide

 

Sžentendren taiteilijayhteisön juhlanäyttely 24.9.–7.11.

Mikkelin taidemuseon syksyn aloittaa Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksen kanssa yhteistyössä toteutettu Sžentendren taiteilijayhteisön juhlanäyttely. Tonavan varrella sijaitsevaan pikkukaupunkiin perustettiin taiteilijayhteisö vuonna 1928. Siitä muodostui Unkarin merkittävimmän taiteilijayhteisön Nagybányan seuraaja. Tämä vuonna 1889 perustettu yhteisö jäi Unkarin rajojen ulkopuolelle vuoden 1920 Trianonin rauhassa. Nagybányasta oli muodostunut eräänlainen kulttipaikka, jonne monet taiteilijasukupolvet tekivät pyhiinvaellusretkiään.

Monet Nagybányan taiteilijoista sijoittuivat Szentendreen. Kaikki kahdeksan perustajajäsentä olivat lisäksi saman opettajan, István Rétin (1844-1930), oppilaita. Jo kesällä 1926 he olivat työskennelleet valtaosan kesästään Sžentendressä. Seutu soveltui Nagybányan seuraajaksi ympäristönsä puolesta, lisäksi paikalliset viranomaiset olivat myötämielisiä. Kaupungissa oli jo aikaisemmin työskennellyt taiteilijoita ja kaupungin pormestari oli suuri taiteen ystävä. Taiteilijayhteisö perustettiin virallisesti vuonna 1928.

Sžentendre säilyi toisen maailmansodan jälkeenkin taiteilijoiden kaupunkina. 1990-luvun alun poliittiset mullistukset vaikuttivat myös taiteilijayhteisön toimintaan. Valtio lopetti apunsa ja koko taiteilijayhteisön lakkauttamista pelättiin. Taiteilijoiden edunvalvojaksi perustettiin 1.11.1997 uusi yhteisö. 2000-luvun alussa yhteisö hyväksyttiin jäseneksi Eurooppalaisten taiteilijayhteisöjen verkostoon.

Mikkelin taidemuseossa on esillä töitä sekä vanhoilta taiteilijayhteisön perustajilta että uusilta jäseniltä. Ensimmäistä sukupolvea edustavat: József Bánáti Sverák (1897-1951), Miklós Bánovszky (1895-1995), Henrik Heintz (1896-1955), Ern? Jeges (1898-1956), Béla Onódi (1900-1991), Lajos Pándy (1895-1957), Jen? Paizs Goebel (1886-1944) ja László Rozgonyi (1894-1948).

Uusia szentendreläisiä ovat: János Aknay (s. 1949), József Bartl (s. 1932), József Baska (s. 1935), József Buhály (s. 1945), István Haász (s. 1946), Zoltán László Kiss (s. 1949), András Rác (s. 1926), Katalin Rényi (s. 1951), Imre Szakács (s. 1948), Tamás Szikora (s. 1943), János Szirtes (s. 1954) ja Georgios Tzortzoglou (s. 1952).

Lisäksi näyttelyssä on töitä seuraavilta Szentendren taitelijayhteisön historiaan liittyviltä taiteilijoilta: Jen? Barcsay (1900-1988), Béla Czóbel (1883-1976), János Kmetty (1889-1975), Dezs? Korniss (1908-1984), Antal Deli (1886-1960), Andor Kántor (1901-1990), Béla Kondor (1931-1972) ja István Ilosvai Varga (1895-1978).

 

Tila, paikka, ihminen

Teoksia Mikkelin kaupungin taidekokoelmista 24.9. 2004–30.1. 2005

Tila, paikka, ihminen –näyttelyn yhteisenä teemana on taiteilijoiden tulkinnat ympäristöstään. Humanistiset tieteenalat ovat viime vuosikymmeninä kiinnostuneet yhä enemmän ihmisen ja hänen ympäristönsä vuorovaikutuksen problematiikasta. Taiteilijat ovat kautta aikojen käsitelleet töissään ihmisen suhdetta ympäristöönsä. Näyttelyssä keskitytään kotimaisten nykytaiteilijoiden tulkintoihin.

Tilan käsite liittyy kulloinkin vallassa olevaan maailmanselitykseen. Tila ei pysy samana, sen hahmottaminen tapahtuu aina kulttuurisessa kontekstissa. Ympäristö voidaan käsittää prosessina, jossa ihminen toimii suhteessa elämistilaansa. Elämistila on koettu olotila, joka muuntuu olosuhteiden myötä. Se ei ole mitattavissa, eikä rajattavissa. Tilasta tulee paikka, kun ihmisellä on siihen oma henkilökohtainen merkityssuhteensa. Yksilöiden väliset erot voivat synnyttää ristiriitoja. Fyysisten ominaisuuksiensa lisäksi ympäristö vaikuttaa ihmiseen kulttuuristen, historiallisten tai psykologisten vaikutusten välityksellä. Ihminen on tässä prosessissa aktiivinen toimija, ympäristön muokkaamista voidaan pitää yhtenä tapana kokea ympäristöä.

Paikka on jokaiselle oma, se on aina henkilökohtainen. Paikka syntyy, kun ympäristöön liitetään omia merkityksiä, tila täytetään tunteilla. Humanistisen maantieteen paikan käsite pitää tärkeimpänä sitä, mikä on subjektin oma suhde ympäristöönsä. Tähän liittyvät kokemukset ja mielikuvat. Fyysinen sijainti on toissijaista, muistojen kautta on mahdollista siirtyä hetkessä toiseen aikaan ja paikkaan. Paikat eivät säily muuttumattomina. Muisti idealisoi, aika kultaa muistot ja muisti on valikoiva. Esimerkiksi paluu menneisyyden maisemaan tuottaa helposti pettymyksen.

Paikkaan liittyviä merkityksiä ei useinkaan tiedosteta. Paikkaan kuulumisen tunteeseen liittyy identiteetin käsite. Esimerkiksi koti on enemmän kuin asunto tai rakennus. Siihen liittyy muistot, mielikuvat, toiveet ja tunteet - siinä yhdistyy mennyt, tämä hetki ja tuleva. Kodista muodostuu osa ihmisen identiteettiä. Kodin ja kotiseudun lisäksi identiteetti voi sitoutua monenlaisiin paikkoihin. Paikkaidentiteetti rakentuu eri tasoisista kokemuksista. Ihmisten sitoutuminen paikkaan riippuu henkilökohtaisen identiteetin lisäksi yhteisöllisistä tekijöistä, jotka muodostavat kollektiivisen identiteetin.

Teokset ovat pääasiassa 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun hankintoja. Mukana on töitä muun muassa Jussi Heikkilältä (s. 1952), Olli Jaatiselta (s. 1960), Päivi-Maria Jaatiselta (s. 1970), Marko Lampisuolta (s. 1970), Raija Marttiselta (s. 1970) ja Olli Summaselta (s. 1965).

 

APROPOO - Kari Juutilaisen teoksia 12.11.2004–30.1.2005

Pieksämäeltä kotoisin olevan Kari Juutilaisen (s.1953) retrospektiivinen näyttely. Nykyisin Kuopiossa vaikuttava taiteilija valmistui Turun piirustuskoulusta vuonna 1982. Kuvataiteilija, performanssitaiteilija ja taidemaalari Juutilaisen töitä on ollut Mikkelissä viimeksi laajemmin esillä 1980-luvulla.

Juutilaisen taiteilijauran alkua luonnehti ekspressiivinen ilmaisu, johon kuului muun muassa ihmisen tilaa kartoittavia, luonteeltaan allegorisia piirustuksia ja maalauksia. Esittävyys sai vähitellen väistyä geometrian ja minimalismin tieltä. Nämä työtkään eivät olleet puhdasoppista abstraktiota, vaan Juutilaisen tuotannolle on ollut ominaista esittävän ja ei-esittävän raja-alueen tutkiminen. Eikä taiteilijan geometriakaan ole alistunut perinteisiin määritelmiin, vaan sen on sanottu noudattelevan hyvin omintakeisiaan kielioppisääntöjä. Juutilaisen geometriset teokset viittasivat moniselitteisesti myös todellisuuden rakenteisiin. Taiteilijan itsensä sanoin: ”Taideteoksen katsominen on aina mysteeri, koska siinä kohtaavat niin sattumanvaraiset tekijät, ajatusmaailmat, jotka luovat teosta.”

Viime vuosien tuotannossaan Juutilainen on tehnyt paluun orgaanisempaan maalauksellisuuteen. Vahvat värit ja muodot luovat kerroksellisen tilan. Näissäkään töissä mikään ei ole sattumanvaraista, jokainen muoto ja väri on yhtä tarkkaan harkittu, kuin geometrisissa edeltäjissään. Nykyisin taiteilija pitää lähtökohtanaan itse maalausprosessia ja siihen liittyvää aikaa sekä sitä kuinka aika kerrostaa asioita ja tapahtumia hyvinkin sattumanvaraisen näköisesti. Teoksiin kertyy viitteitä ja ideoita kaikesta siitä, mitä prosessin aikana mielessä liikkuu. Jokainen maalaus on siten oma matkansa. Tavoitteena on tehdä maalaus joka on kiinnostava siten, että siinä on jotain tuttua ja jotain outoa määrittelemättömyyttä joka liittää sen elämän suureen tapahtumiseen.

 

Taidemuseon 1. krs:n pienessä näyttelyhuoneessa

Kirsimaria E. Törönen-Ripatti 2.–30.3

Jouni Viljakainen 5.–31.10.